maanantai 29. joulukuuta 2014

Elon pilkahdus

    Tristan Prettyman - Back to home



Paino, painostus, ahdistus hartioilla,
pelko tulevasta
ja viimeiset hetket
käsillä  käsistä
kuumuus kuin Saharassa
16 tähteä puisella taivaalla
hiljaisuus, helkehtivä vesi kuitenkin
elokuinen viileys vasten ihoa, vasten pisaroita
















Pitkä matka, takana,
edessä
Yhteiset toimet, retket  nuo hetket
pala tulevaa?
vai sittenkin jotain menetettävää
kallisarvoista, kullanarvoista
elämää















Jos olisikin lupaus,
näky, kartta
edes luottamus


On vain reitti, jota kulkea,
ei tietoakaan säävaroituksesta, 
sateesta sitäkin enemmän
















Kuitenkin johdatus, Kartanlukija
ei huolta huomisesta
ja päivänvalon aikaan, 
päivänmatka kerrallaan,
päivänvaloa kohti

Niin

He kantavat sinua käsillänsä, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

jouluaaton tunnelmia Snellmaninkadulta

Opin tänään, että joulua voi juhlia vielä kirkkovuodenkin mukaan loppiaiseen asti oikeen pitkän kaavan mukaan. On siis ihan okei jakaa lahjoja vielä reilusti joulupäivän jälkeen, olla juhlatunnelmassa päivä toisensa jälkeen ja lihoa monta kiloa. Siispä, varautukaa vielä monen päivän joulukuvatulvaan. Joulutunnelmahössötykseen. Joululaulujen jakohypetykseen. Joulu sitä, joulu tätä..

No ei vitsi vitsi, mutta tässä vielä pari otosta aattoillalta. Missä tunnelmissa teidän joulut meni?









PS. Blogin ulkoasu ja sivun asettelu saivat osakseen hieman pientä pintaremonttia, mitäs sanotte? :--)

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

miksi maapähkinällä on kova kuori?

                                      Poika & Maria - Tähti ikkunassa


Tänään otin toisen loikan jouluvalmistelujen ihmeelliseen maailmaan. Päätin rikkoa rutiineja ja leipoa jotain erilaista mitä meidän jouluun ei ole koskaan kuulunut eli fudgeja! Kauppareissuun kulutettu aika menikin hujauksessa purjehtiessani ympäri kauppaa etsien milloin ties mitäkin marshmallow fluffia, milloin kondensoitua maitoa tai milloin maapähkinävoita löytämättä mitään esimmäisellä, toisella tai ehkä edes kolmannella yrittämällä joulukiireisten ihmisten keskellä.

Oikeastaan leivoin nämä jo eilen, mutta tänään vietettiin ihana ilta kavereiden kanssa fiilistellen joulua ja päivittäen toistemme tietoisuudet tämän hetkisistä elämän koukeroistamme ja tarjoilin herkkuja siellä. Valmistuslistalla komeili hyvin kunnianhimoisesti sekä maapähkinä- että suklaafudgeja, joiden ohje löytyy täältä. Toiset fudget onnistuin kuitenkin vielä toistaiseksi selvittämättömällä syyllä failaamaan, mutta ainakin suklaaversioista tuli oikein mukavia jouluisia herkkupaloja!

Ilta kavereiden kanssa sekä tappelu fudgepatojen ääressä herätti mussa paljon myös elämää suurempia kysymyksiä, joihin jään mietiskelemään vastauksia tässä ihanan lämpöisessä jouluaattoa edeltävän yön tunnelmassa..

 Miksi maapähkinäfudget epäonnistuivat vaikka seurasin ohjetta? 
 Miksi kondensoitua maitoa myydään kahdessa eri hyllyssä eri hintaisena(eri merkkejä tosin) saman kaupan sisällä? 
 Miksi jouluna ei näe kavereita ja miksi niitä tulee ikävä juuri silloin kun on ne pari päivää vuodesta, jotka on pyhitetty  perheen keskeiselle ajalle? 
 Miksi uuden vuoden ihka ensimmäinen päivä, jonka tulis olla niin toivoa ja uusia kujeita (huh mikä clishe!!) täynnä on aina  niin masentava? (Päädyimme kamujen kanssa loistosuunnitelmaan kääntää uusivuosimasennus täysin vastakkaiseen suuntaan  tekemällä tänä vuonna yhteisvoimin jotain superkivaa!) 
 Miksi joululahjojen avaamisjärjestyksestä pitää tehdä itselleen ongelma? 
 Miksi ihmeessä jätin kaikki leffat ja kirjat kotiin, vaikka mulla olis vihdoin koko joululoma aikaa kuluttaa kaikkeen  hömppään? Oh why? 
 Miksi yöllä itsesensuuri katoaa ja on helpompi puhua ties mistä ihmissuhdekoukeroista vaikeisiin koti-identiteettikriiseihin? 

 Ja kaikkein hämmentyneimpänä kysmysmerkkinä olen yhä sen kysymyksen äärellä, että miksi, oi miksi ihmissuhteet on aina  niin vaikeita? 

tiistai 23. joulukuuta 2014

Lahjapaketin muotoisia elämäntapahaaveita

Eilen jätin opiskelijaelämän taakseni hetkeksi ja lähdin kotikonnuille joulunviettoon. Illan vietin yrittämällä päästää luovuuteni valloilleen joululahjoja paketoidessa. Ai että mä rakastan tämmöstä pientä näpertelyä ja käsin tekemistä! Mun haaveena on, että saisin joku joulu tehtyä jok' ikisen joulupaketin sisällön omin pikku kätösin, mutta se vaatis tietty sitä, että suunnittelun aloittais jo hyvissä ajoin! Myös paketoinnissa olis kiva käyttää vähän enemmän luovuutta, eikä ostaa aina sitä perus lahjapaperia ja kiiltävää käkkäränauhaa. Kaikenkaikkiaan olis kiva kokeilla kaikkea vinkeetä, mitä ei heti ensimmäisenä tulis ajateltua! Vinkkejä?



Tänä vuonna otin kuitenkin seuraavan askeleen kohti tätä mun hyvin kausittaista do it yourself -elämäntapaa. Nimittäin opettelin lahjapussin taittelun ja ruusukkeen teon! Yllätin itseni myös omatekoisilla pakettikorteilla! Jipii! Molemmat ensinmainituista olivat loppujen lopuksi tosi yksinkertaisia tehdä, mutta varsinkin tuossa ruusukkeessa materiaali merkkaa paljon. Ohuesta käpristyvästä nauhasta ruusukkeen taikominen ei ole mitään juhlaa nopeutta ajatellen, puhumattakaan lopputuloksen siisteydestä. Olisi varmasti parempi käyttää jotain paperinarua tai aikakauslehdestä revittyjä suikaleita, mutta kyllähän tuostakin hätätapauksessa sai jotain luotua. Ja ah tuo lahjapussin taittelun opettelu on ratkaisu niin monen vaikeanmuotoisen lahjan paketointiin! Suosittelen lämpimästi varsinkin jos olet sitä paketoijatyyppiä, että tykkäät kierittää teippiä lahjan ympärille mahdollisimman kryptisesti puoli rullaa terveisin ei-lainkaan-vihjaileva mä, joka sai juuri poikaystävältään kyseisen mallisen paketin ja tappeli viisi minuuttia ennen kuin pääsi itse sisältöön käsiksi.. :D Toisaalta, jos haluat olla suloisen miehekäs ja pitkittää lahjan vastaanottajan jännitystä, lahjapussin taittelu ei ole sua varten! Huomatkaa nyt sarkasmini ja opetelkaa ihmeessä motiiveista riippumatta, kyseisen pussin ohjeen löysin täältä. Ruusukkeen ohje löytyypi puolestaan täältä.

Halusin vielä esitellä teille mun tän hetkisen lempparijoululaulun O come, O come Emmanuel! Videokin piti ihan kahtena kappaleena laittaa kun siinä on pari erilaista versiota, joista en osaa toistansa parempaa valita. Mikäs on teidän lemppari joulubiisi tänä vuonna?





torstai 18. joulukuuta 2014

ei kasvua ilman kasvukipuja


Vuosipäivä, puhelinyhteys, 
päivittäinen yhteydenpito, 
sama aikavyöhyke, 

yhteinen joulu, synttärit, 
uusi vuosi, muut juhlapäivät, 

tapahtumat, yhteisten hetkien jakaminen, 
äänen kuuleminen reaaliajassa,
halaus, läheisyys,

läsnäolo


Nää on asioita, joita meiltä jää väliin tai joita normaaliin parisuhteeseen olettais kuuluvan, mutta jotka meidän tapauksessa loistaa poissaolollaan, ainakin tän vuoden ajan. Toisaalta esimerkiksi ensimmäistä yhteistä vuosipäivää ei takas saa, mutta kenties siitä luopuminen tuo tilalle jotain parempaa.


Näiden tärkeiden asioiden puuttuminen opettaa kuitenkin paljon muuta, mitä ehkä normaalissa parisuhteessa jäisi kokematta - ainakin samalla aikavälillä. Tuntuu, kuin joku venyttäis sua selkä seinää vasten kasvamaan sentti sentiltä enemmän kouluterkan mittanauha päälakea vasten. Kai nää vaikeat hetket on vaan kasvukipuja, jotka on pakko käydä läpi, jotta päästäis kohti jotain suurempaa, vahvempaa. Opittais jotain olennaisempaa, kuten:

Rohkeutta, luottamusta
Kaikkivaltiaan huolenpitoon
toisiimme, itseemme, suhteeseemme, 

arvostusta yhteisesta ajasta,
mahdollisuudesta soittaa puhelimella, itsestäänselvyyksistä,

kärsivällisyyttä, viisaiden valintojen tekemistä,
uhrausten merkitystä, suhteesta huolehtimista,
huomioonottamista, ymmärrystä,
kommunikointia, rukousta,

hyvien ja huonojen hetkien näkemistä,
omien, toisen, yhteisten,

itsensä ylittämistä, vaikeista ajoista selviytymistä,

elämää

tiistai 16. joulukuuta 2014

November 28: Free day

NOVEMBER 28: FREE DAY (write about anything you want)

Vähän hävettää edes kirjoittaa kyseinen otsikko tuohon. Että marraskuu, joopasen joo.. No aina ei mene ihan käsikirjoituksen mukaan ja niin kävi tässäkin, että kiitollisuusprojektin viimeinen osa, jonka piti päättyä kiitospäivän tienoille päättyikin nyt ohi jopa itsenäisyys- ja lucianpäivänkin. Hups, pahoittelut siitä! Mutta en jää tuleen makaamaan ja yritän olla ihan über casual ja todeta, että on ollut kiireitä koulun ja elämän kanssa niin paljon (jep, tosi casual) etten ole jaksanut stressata blogista. Mistä kätevästi ehkä hieman notkuvan aasinsillan kautta pääsemmekin siihen, että viimeinen postaus aiheesta kiitollisuus koskee tällä kertaa rentoutumista!

Nyt kun aasit tuli puheeks niin ihan pakko mainita, että tiesittekö että aasin selässä kulkee risti? Siis tummemmat karvat muodostaa aasin selkään pitkittäisen siiman ja toisen lyhyemmän, poikittaisen viivan - aasinristin. En jaksa uskoa sen olevan sattumaa, että Jeesus ratsasti juuri aasilla Jerusalemiin ekana adventtina! Vitsit mitä symboliikkaa!

Joo, mutta takaisin pääjuoneen. Oon kiitollinen siitä, että pitkästä aikaa mulla on jo toinen (melkein) vapaailta putkeen! Siis mitä ihmettä?? Koko syksyn oon paahtanut menemään melkein jokaisen arki-illan ja usein myös viikonloppuisin jossain muualla kuin kotona. Nyt vihdoin kun joulu lähestyy ja harrastukset ja muut opiskelijaillat alkaa jäämään joulutauoille niin mulla on vihdoin vähän aikaa vaan jumittaa kotona, mikä ehkä onkin syynä siihen, et istun tässä koneen ääressä just nyt vääntämässä pitkän tauon jälkeen postausta. Tän syksyn aikana jos joskus on oppinut arvostamaan vapaailtoja! Nautin siitä, et saan vaan istua telkkarin ääressä ja neuloa sukkaa, soitella kitaraa, kattella leffoja tai kuunnella musiikkia ja datailla läppärillä ilman mitään sen suurempaa funktiota koko toiminnalle. Onkohan musta tulossa vanha? Ei sillä, etten olisi kiitollinen siitä, että mulla on elämässä menoja ja meininkejä, mutta välissä on hyvä vaan levähtää. Sen huomasin viimeistään siitä, kun viimeviikon tiistain tanssitunti peruttiin ja olin pelottavan iloinen edes siitä yhdestä vapaapäivästä, vaikka olinkin ihan täysillä suunnitellut meneväni sille tunnille riippumatta siitä, että olin jo neljättä viikkoa flunssassa ja koulutehtävien deadlinet painoi päälle. Siinä tekemisen flowssa vaan menee sokeana eteenpäin niin kauan kunnes joku katkasee sen ketjun. Joten ihmiset, ottakaa aikaa itellenne ja varsinkin nyt joulun aikana jättäkää turhat stressit taka-alalle ja r e n t o u t u k a a. Ihan totta. Sanon tän lähinnä itselleni, mutta jos joku teistä on samassa tilanteessa kun meikä niin nyt vähän niitä muttereita löysemmälle ja suupieliä ylöspäin. Maailma pyörii kyllä ilman meitäkin. (Huomatkaa mikä itsepsyykkaus..:--D)


ihmiset osaa olla kesällä tosi lepposii, mut mikä meihin iskee talvella?

Ps. Huomasin vasta nyt, että tälle postaukselle oli annettu nimeksi free day ja mä kerroin vapaapäivistä! Hassua!

tiistai 2. joulukuuta 2014

November 24-27

NOVEMBER 24: A PHYSICAL TRAIT YOU HAVE

On yllättävän vaikea keksiä itsestä jotain kivaa ulkoista puolta mistä on kiitollinen. Toisia on paljon helpompi kehua, mutta jos pitää mainita itsestään jotain positiivista, se tuntuu helposti ylimieliseltä. Onko tää joku meidän suomalaisten kansantauti? In any case, vaikka tää tuntuu vähän vaikeelta, sanon silti et oon kiitollinen mun jaloista. Voi, kuulostaapa vähän hassulta mut jotenkin mä vaan tykkään niistä :D Vaikka oon lyhyt niin silti mun jalat ei oo ihan mitkään tapit kuitenkaan, eikä ne oo toisaalta mitkään maailman kapeimmatkaan. Mut niillä voi tanssia, liikkua, heilutella varpaita, tuntea maan niiden alla. Ja siis parastahan on kuljeskella ympäriinsä ilman kenkiä! En tykkää olla missään kengät jalassa, koska jotenkin tunnen oloni turvallisemmaks kun oon kontaktissa maan kanssa, oli se sitten sisällä tai ulkona. En oo koskaan ollut mikään kenkien suurkuluttaja, muistan kuinka pienenä kiukuttelevana naperonakin jo niiden ostaminen oli tuskaa - ja minulle varmaan vähiten. Ehkä mä oon tän asian suhteen vähän tämmönen luonnonlapsi. Ja mä tykkään siitä.

Eritäin hyvä kun just kehuin kuinka tykkään olla ilman kenkiä...

NOVEMBER 25: SOMETHING YOU KNOW

Tänään koulussa mulla nous ajatus mieleen siitä kuinka ei saa antaa negatiivisen asenteen vaikuttaa itseenä. Se vaikuttaa nimittäin oppimiseen ja omaan mielialaan ihan mielettömän paljon. Muistan niin hyvin kuinka isä sano mulle kerran joskus pienenä, kun kiukkusin jotain (todennäköisesti koulutehtävää) et 

"Älä aattele ettet osaa. Sitten et ainakaan osaa." 

Siitä lähtien oon vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt noudattaa tuota neuvoa. Vaikka kuinka paljon ottais päähän joku todella inhottava asia niin yritän edes asenteellisesti suhtautua siihen niinkuin sen toteuttaminen olisi mahdollista. Yritän psyykata itteeni uskomaan, et kyllä mä pystyn siihen, kyllä mä osaan, mä oon hyvä tässä, vaikka mulla ei olis edes 1% näyttöä siitä et näin olis. Ja se saattaa auttaa. Siks mun tekee mieli repiä aina hiuksia päästä ja suurinpiirtein aivopestä ihminen uskomaan itseensä kun nään jonkun jumittuneen johonkin asiaan asenteensa takia kiinni lyömällä enpystyenosaa -seinän itsensä ja saavutettavan asian väliin. Koska teen sitä luvattoman paljon itsekin ja tiedän ettei se johda mihinkään, niin haluaisin saada ihmiset ymmärtämään että jo asenteenmuutos voi tehdä paljon. Tästä oivalluksesta oon äärettömän kiitollinen. Ja siitä menee kiitos iskälle, joka on sen tähänkin jääräpäiseen päähän takonut.


NOVEMBER 26: CRITICISM YOU'VE RECEIVED

Aina silloin tällöin kuulen kavereilta ja porukoilta, siitä et oon huolimaton. Terveisin minä, joka viimeks tänään hukkasin kännykkäni, koska jätin sen koulussa hattuhyllylle. (sain sen kyllä lopulta takasin epämääräsesti sössötetyäni enkkua infotiskille...) Ymmärrän kyllä tän kritiikin täysin ja oon itsekin samaa mieltä et verenpainehan siinä nousee kun unohtelen asioita helposti. Toisaalta yritän löytää siitä myös kääntöpuolen. Ainakin on kiitollinen siitä, etten saa sydänkohtausta jos hukkaan kännykkäni tai jos se ei oo joka sekunti mun taskussa. Onhan se mulle tärkeä myönnetään, varsinkin kun nykyään älyluurilla voi tappaa aikaa niin monessa paikassa, mutta pystyn elämään myös ilman että se on liimattuna mun takataskuun. (Trust me, takataskuun sitä ei ainakaan kannata laittaa, sieltä se tippuu helposti vessanpönttöön! Check.) Hah, muistan vieläkin kun joskus nuorempana multa onnistui kännykkä jotenkin tippumaan bussin penkille ja kun mä huomasin bussista tultuani, että se on kadonnut aloin vaan nauramaan ja ajattelin että pääsinpähän siitäkin eroon. Jep. Enää ei kylläkään naurata, mutta oon kiitollinen etten ainakaan vielä ole jäätävä kännykkäfriikki ja joskus pyörittelenkin päässäni ajatusleikkiä, millaista elämä oliskaan jos palattais siihen vanhaan lankapuhelinaikaan takasin. Mitenköhän me selvittäis? Ja tajusin just, että vastasin kyllä täysin ohi aiheen...


NOVEMBER 27: A SIMPLE PLEASURE

Elämän pienet ilot. Nautin siitä, kun saan istua telkkarin eteen katsomaan hömppäohjelmia suklaata kaverina, kun onnistun rummuttelemaan biisiä jaloilla just oikealle iskulle, kun saan lyödä herätyskellon kiinni luvallisesti ja jatkaa nukkumista, kun pitkän koulupäivän jälkeen voin laittaa teeveden kiehumaan, kun onnistun junassa löytämään oikean vaunun ja paikan heti ilman turhaa härväämistä tai kun saan syödä superepäterveellistä lempparisuklaamysliä mansikkajugurtin kanssa. Vaikea sanoa vaan yhtä, niin moni pieni asia saa kiitolliseks kun vaan istuu alas ja miettii hetken. Ei niitäkään välttämättä siinä hetkessä tajua, mutta kun vähän kelailee asioita jälkikäteen, niin tajuaa mistä kaikesta saakaan edes pienen ripauksen boostia päivään. Haluun haastaa nyt teidätkin miettimään tältä päivältä edes kolme pientä asiaa, jotka on saanut hymyn sun huulille - vähintään sisäisesti, jos et muulle maailmalle oo sitä näyttänyt. Jos oot oikeen reipas niin voit käydä heittämässä kommentin boksiin ja taputtaa ittees henkisesti olkapäälle, musta ois nimittäin tosi kiva kuulla mistä te tuutte ilosiks. Mikä on teijän tän päivän simple pleasure? :)

ei mä en kestä, tää on vaan paras yhdistelmä ikinä!!

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

November 23: Something you've seen

NOVEMBER 23: SOMETHING YOU'VE SEEN


Maata näkyvissä -festarit! Oon aivan huippukiitollinen viime viikonlopusta, jolloin pääsin näkemään festareita, näkemään kavereita, näkemään esiintyjiä, Jumalan hyvyyttä ja iloisia kasvoja. Olemaan töissä, olemaan vapaalla, heräämään aamulla kello 3.45, kuulemaan puhujia, musiikkia, itkemään kun se osuu itseen niin syvälle. Syömään rajattoman määrän ruokaa, nauramaan maha kippurassa, tutustumaan ihmisiin, nauttimaan ajan hitaudesta, vihdoinkin.





Mulle aika uus tuttavuus, Herz, vei kyllä mun sydämen nyt ihan kympillä mukaansa. Ihanaa, et festareilla on tilaa myös tuntemattomampien bändienkin keikoille. Ihanan tiivis ja lämmin tunnelma tuossa pikku hallissa. Jään innolla oottamaan heidän ensimmäisen levyn ilmestymistä!

                     Herz - Voittajana maalissa


kls. En edes tiedä mitä sanoisin. Rakastan tätä bändiä ihan mielettömästi. Siihen liittyy niin paljon muistoja. Ihan huomaamatta päädyin lähes täsmälleen samalle paikalle kuin viime vuonna kls:n keikalla, paikalle johon siihenkin liittyy muistoja. Kiitän Luojaani sinusta, tästä bändistä, niistä muistoista joita tää nostaa tajuntaan, festareista, ystävistä, hetkistä joita ei vaan unohda.



Niin ystäväänsä vuoteessaan
Rukouksissaan muistaa
Ja haluaa kiitoksen taivaisiin kohottaa
Vietetyistä öistä saa
Aamuun valvotuista laulamaan
Yhdessä yössä kun oppivat toistensa sielut tuntemaan
© kls. - Kiitän Luojaani Sinusta


Päätöskonsertin Juha Tapio oli suloinen, avoin, rehellinen ja oikeesti koskettava. Ehdottomasti viikonlopun fiiliskeikka. Oltiin uusien kavereiden kanssa tuolla ihmisten keskellä hyppimässä, pomppimassa, tanssimassa, huutamassa biisejä niinkuin oltais tunnettu aina. Lauloin myös niiden Juhiksen biisien mukana, joita en ollut koskaan kuullutkaan, niinkuin olisin kuullut ne tuhansia kertoja. Olipas se hauskaa. Mulla jäi tosta keikasta päällimmäisenä käteen hymy, joka ulottuu korvasta korvaan ja se nousee kasvoille vieläkin kun vaan katon videonpätkän tolta keikalta.

Vitsit sentään mikä viikonloppu. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee olevansa niin rakastettu, että ihan itkettää?

lauantai 22. marraskuuta 2014

November 22: An expectation

NOVEMBER 22: AN EXPECTATION

Tää pisti mut ajattelemaan. Lukiessani muita postauksia vastaavasta aiheesta ja miettiessäni tätä asiaa oman elämän kannalta tajusin kuinka paljon elänkään tällä hetkellä odotusten varassa. Ja kuinka paljon juuri se satuttaa mua ja tekee mun elämästä vaikeeta. Okei, mietitäänpä. Jos mulla ei olis mitään odotuksia tulevasta, odotuksia siitä et P tulee takas, siitä millasta meidän elämä olis sitten, miltä se tuntuis kun joku rutistaa mua sylissään niin kovasti, ylipäätään odotuksia, jotka on vasta tulevaisuudessa, niin kuinka paljon vähemmän mä pettyisin jos niitä ei tulekaan. Kuinka paljon vähemmän muhun sattuis kun en miettis niitä päivästä toiseen tajuten et mulla ei oo yhtäkään niistä, vaan eläisin sitä hetkee joka mulle on annettu nyt ja keskittyisin siihen. Eläisin sitä kuin viimeistä päivää mun elämässä. Kaikki ihana mikä siihen päälle tulee, olis vaan plussaa eikä odotuksin latautunut kuorma, joka onkin erilainen kuin olin toivonut. Mä odotan asioita ihan liikaa, pidän niitä mun maaleina, elän tulevaisuudessa ja mulla jää elämättä tää elämä joka mulla on parhaillaan käsissä. Nyt. Tässä.

"Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista,
se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. 
Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän."
- Mike Dooley

tätä timeanddate.com -sivustolta löytyvää laskuria mä käytän liian usein laskemaan niitä päiviä kuinka monta on jäljellä P:n paluuseen..

Tää kuva toimii erittäin hyvänä todisteena siitä, kuinka mä oikeesti odotan, odotan, odotan ja odotan. Must tuntuu et mun elämä alkaa vasta 301 päivän, 43 viikon, 9 kuukauden ja 28 päivän tai 7224 tunnin päästä. Mun ei pitäis ajatella näin, mut ajattelen silti. En vaan yksinkertasesti pääse siitä eroon. Jos jollakulla on joku kikkavitonen takataskussa tän suhteen, ole hyvä ja jaa se kommenttikentässä, mulla loppuu ideat kesken. Tai oikeestaan mulla ei oo niitä juuri ollenkaan.

Mutta nyt pitäisi sitten keksiä joku positiivinen odotus. Odotus, joka tuottaa kiitollisuutta. Luin jostain, et kun odotukset lähtee itsestä, se auttaa kehittymään ja saavuttamaan tavoitteita. Tällä hetkellä mun itse luomista odotuksista ehkä päällimmäisenä on oman suuntautumisen löytyminen ammatin suhteen. Toimintaterapian kenttä on niin laaja, et siinä suossa sompaillessa onnistuu varmasti käyttämään useammankin aikayksikön elämästään miettiessä mikä nyt olis se oma juttu. Nuoret, lapset, kehitysvammaiset, päiväkoti, sairaala, koulu, palvelutalo, oma yritys vai ihan joku muu? Kyllähän tämän pohdiskeleminen tuo myös paineita, mutta toisaalta yritän olla kiitollinen siitä, että ylipäätään olen miettimässä tällaisia juttuja opiskelijana verrattuna esimerkiksi vielä viime kevääseen, kun olin aivan pihalla mille alalle haluaisin edes hakea.

PS. Käykäähän kurkkaamassa, sain luotua yläpalkin linkkeihin luvattoman pitkän otsikon omaavat välilehdet!

perjantai 21. marraskuuta 2014

November 14-21

Heips, elossa ollaan! Festariviikonloppu ja sen jälkeinen tuskaisen kiireinen kouluviikko pääsi vaan vaatimaan veronsa mun päivitystahdista. Mutta nyt kun oon kipeenä (jes, just kun koulussa helpotti ja ois viiden päivän vapaat \o/) niin mulla on mukavasti aikaa rustailla väliin jääneitä päiviä!


NOVEMBER 14: A BLESSING

Oon äärimmäisen siunattu aivan ihanilla ja höpsöillä ystävillä! Mulla oli nuorempana kriisi asian kanssa, kun en osannut oikein ystävystyä muihin kuin niihin tiettyihin naamoihin (erityisen ihania naamoja ovatkin), joiden kanssa olin viettänyt lähes koko pienen ikäni. Toinen kriisin aihe oli se, että mulla ei ollut yhtäkään poikapuoleista kaveria sitten ala-asteen ensimmäisten luokkien jälkeen. Koin, että jäin paljosta paitsi ja kaipasin rentoa hengailua ja vaivatonta kanssakäymistä muidenkin kuin niiden ystävien kanssa, jotka olin tuntenut joku sata vuotta. Tää kriisi itseasiassa jopa ajoi mut pysyvästi seurakunnan toimintaan mukaan, mistä oon äärettömän kiitollinen, mutta se onkin jo aivan oma tarinansa.. :--) Joka tapauksessa, vuosien kuluessa ja seurakunnan porukoissa aikaa viettäen mun kaveripiiri alkoikin sitten kasvaa ja varsinkin viime vuoden kristillisellä opistolla opiskellessa ja uusien ihmisten kanssa 24/7 saman katon alla asuessa aivan ihanat uudet ystävyyssuhteet sai alkunsa ja se vaivattomuus tutustua ihmisiin kasvoi. Nykyään mulla on myös niitä miespuoleisia kavereita, joita nuorempana kaipasin ja se on ihanaa! Joillekin se voi olla itsestäänselvyys, mutta mulle se on jotenkin iso juttu. Mikä rikkaus onkaan oppia tuntemaan miesten sielunelämää paremmin! Lisäks, mikä onkaan ihanampaa kuin se, että kun menee lähes mihin tahansa kaupunkiin niin aina jostain, viimeistään seurakunnan tapahtumasta, löytyy joku tuttu! Tai vähintään "ai sä oot sen ja sen pirkkopetterin kaveri!" tai "hei katoin facebookista et meillä on 30 yhteistä kaveria, mistä tunnet ne?" -kommentin laukova friend-to-be ja tuntuu et tunnettais jo, vaikka ei olla koskaan nähtykään. Yhteisöllisyys, sitä mä rakastan.




NOVEMBER 15: AN ANNOYANCE

Vaikea keksiä jotain mielipahaa tuottavaa asiaa, josta olis kuitenkin kiitollinen.. Eipäs kun joo, tää että tulin kuumeeseen! Toisaalta ärsyttää ihan liikaa, että tulin kipeeks just nyt kun olin suunnitellut et vihdoin kun koulussa vähän helpottaa rankan viikon jälkeen niin voin olla vaan kotona ja tehdä kaikkea mukavaa (ja siivota), kun meillä on seuraavan kerran kouluakin vasta keskiviikkona. Mut toisaalta oon tietyllä tapaa myös kiitollinen. Nyt tuntuu, että voi hyvällä omallatunnolla vaan nukkua kellon ympäri ja ylikin ja olla vaan saamatta aikaseks oikeestaan mitään. Kiitollisuutta aiheuttaa myös se, että sain ekstranopeesti siivottua tän kaaoksen, kun sain mielettömän siivousboostin siinä vaiheessa kun tajusin et kuume on varmaan pian nousemassa. Tiesin et sen jälkeen en ainakaan jaksa pyyhkiä yhtäkään pölyhiukkasta hyllyn reunalta tai siirtää yhtä ainoota vaatekappaletta lattialta muuten kuin potkimalla niitä pois mun tieltä, jos joudun vuoteen omaks. Fiksua tai ei, mut nyt on huone vihdoin siisti!



NOVEMBER 16: SOMETHING YOU OWN


Peke. Mun rakas pikku lammas. Sain tän P:lta juuri ennen ulkomaille lähtöä, kun bongasin sen heidän kämpiltä ja raahasin sitä loppuillan mukanani, koska se oli vaan niin sulonen. Ihanaa, et on edes joku konkreettinen rutistettava muisto, jonka vieressä voi nukkua hyviä yöunia ♥



NOVEMBER 17: A ROOM

Huone. Kämpässä, jossa on vaan neljä huonetta, joista ainoastaan kolme on mun käytössä ja joista niistäkin yks on vessa, ei jää erityisemmin vaihtoehtoja. Eli siis keittiö, josta saa ruokaa, vai makuuhuone, jossa voi levätä ja jonka voi rauhassa sotkea (soluasumisen iloja..)? Toisaalta kukapa sanoo, että huoneen pitäis olla omasta kämpästä..

Ehkä valitsen siis tanssisalin. Se on mulle huone, jossa voi unohtaa murheet ja keskittyä niiden sijasta tekniikkaan, ilmaisuun ja musiikkiin. Huone, jossa voi nauraa, hikoilla ja repiä hiuksia päästä. Huone, jossa voi mokata, onnistua tai näyttää hassulta. Huone, jossa kukaan ei tiedä mistä mä tuun tai mihin oon menossa. Huone, jossa voin olla minä.


NOVEMBER 18: A CHOICE

Tää on vaikee, koska monet päätökset, jotka on tuonut kiitollisuutta on niin henkilökohtaisia kerrottavaksi. Mutta yks, mikä tuli mieleen ja mikä on muuttanut mun elämän suuntaa aika täydellisesti oli päätös lähteä viime vuonna raamattukouluun opiskelemaan, mistä oon muutaman kerran jo maininnutkin. Tietysti on niitä hetkiä, jolloin hävettää myöntää mitä teki välivuoden ja on rasittavaa kuulla kommentteja siitä, kuinka olisin voinut käyttää vuoden niin monella muulla tapaa paremmin. MUTTA voi rakkaat ihmiset, miten se on mun elämää muuttanutkaan. Se oli kaikilla tavoin sen arvosta, että jaksaa kuunnella ne poikkipuoliset kommentit ja kestää sen häpeän.  Se oli mun tähänastisen elämän paras vuosi. Ensinnäkin se on kasvattanut mua ihmisenä ja kristttynä niin paljon, että on vaikea edes muistaa millaista oli aika ennen viime vuoden elokuuta, jolloin lukukausi alkoi. Oon saanut niin mielettömästi rohkeutta toimia ihmisten kanssa, rohkeutta ylipäätään eri tilanteisiin, oon oppinut omasta luonteestani ja omista vahvuuksistani niin paljon. Oon nähnyt ja kokenut ihmeitä ja oppinut selviytymään myös vaikeista hetkistä. Oon joutunut voittamaan mun isoja ja pieniä pelkoja ja hyväksymään rajallisuuttani. Oon itsenäistynyt asuessani vuoden poissa kotoa ja päässyt toteuttamaan itteeni niin harrastusten kuin mahdollisen tulevan ammatin saralla. Oon saanut hirveästi uusia ystäviä ja tuttuja, mulla on nyt aivan uskomaton tukiverkosto ympäri Suomen. Pääsin myös ennenkaikkea levähtämään, hengähtämään, miettimään tulevaisuutta ja nauttimaan elämästä, joka tuntui epätodellisen ihanalta rankan opiskeluputken jälkeen. Toiseks tuo ihana vuosi on jälkeenpäin johtanut mut sellasiin paikkoihin ja tilanteisiin, joita on vaikea uskoa kuuluvaks mun elämään ilman tuota vuotta. Bonuksena kaiken tän päälle vielä löysin opistolta ihanan miehen, mitä mä voisin enempää toivoa?




NOVEMBER 19: A BOOK

John & Stasi Eldredge / Valloittava salaisuus



Aivan mielettömän ihana kirja! Tää on erään avioparin kirjoittama opus naiseudesta ja naisena elämisestä kristityn näkökulmasta; siitä millaisia unelmia ja toiveita jokaisella pikkutytöllä on, millainen kaipaus meidän sydämistämme löytyy ja millaisia paineita naisille usein asetetaan. Kirjaa lukiessa voi melkein kuulla kuinka itsetunto kohisee rytinällä ylöspäin ja kuinka naisena eläminen on vapauttavaa ja ihanaa kun uskaltaa vaan hyväksyä sen sellaisena kuin se on. Pakko tosin myöntää, etten ole lukenut tätä vielä loppuun, mutta se johtuu ainoastaan siitä, että se oli niin hyvä, että pelkäsin sen loppuvan liian pian!


NOVEMBER 20: SOMETHING ABOUT YOUR SIGNIFICANT OTHER OR BEST FRIEND

On varmaan hyvä selventää alkuun, jos täällä sattuu olemaan muitakin minunkaltaisiani, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan, että tuo significant other tarkoittaa siis jotain rakasta ihmistä, puolisoa tai erittäin läheistä ystävää, ainakin jos ymmärsin oikein yrittäessäni selvitellä asiaa. Ja koska mun on hyvin vaikea määritellä kuka mun paras ystävä niistä monesta ihanasta on, niin päädyin siis kertomaan jotain tästä miun significant otherista. Mmm.. no kiitollisuutta herättää tietysti monikin asia, mutta erityisesti taito puhua asioista suoraan saa mut kiitolliseks. En väitä, etteikö siitä aiheutuis joskus ongelmiakin, kun mun on naisena toisinaan hyvin vaikea ymmärtää, että asioista onkin mahdollista puhua suoraan ja sanoa mitä ajattelee, eikä ainoastaan ajatella pitkään ja hartaasti mitä sanoa. Kuulostaako tutulta? Asioiden turha kiertely ja omassa hiljaisuudessa pyöritteleminen onkin piirre, mikä naisissa itseni mukaanlukien ottaa joskus erityisen paljon nuppiin. Opittuani tuntemaan tuota miestä paremmin, oon oppinut arvostamaan tätä usein miehille hyvin ominaista piirrettä sanoa asiat suoraan. Voi miks mä en opi sitä taitoa itekin?


NOVEMBER 21: SOMETHING THAT'S EASY TO TAKE FOR GRANTED

Mun tänpäiväsen maratonipostauksen viimeinen osa pamahti just käyntiin ja pää on tyhjä kuin koverrettu kurpitsa. Tekstin tuottamista tästä aiheesta ei varmasti helpota yhtään se, että asioita joita usein pitää itsestäänselvyyksinä on äärimmäisen vaikea huomata juuri siksi, että niitä pitää liian itsestäänselvinä. Mutta kun oikein miettimällä mietin, niin sain puserrettua aivoista sellaisen asian kuin mahdollisuus liikkua vapaasti ulkona. Vaikka oon nuori nainen, niin voin silti suhteellisen huolettomasti jopa ilta- ja yöaikaan liikkua yksinkin ulkona kirkkaasta päivästä nyt puhumattakaan. Sen vapauden on saanut ymmärtää vasta kun on kuullut maailmalla reissanneilta kavereilta, kuinka monessa paikassa yksin liikkuminen ei olekaan itsestäänselvyys. Se, että mä saan kävellä tuosta ovesta pihalle just sillon kun mä haluan ja sinne minne mä haluan tuo mulle vapauden tunteen, minkä huomaisin todennäköisesti kunnolla vasta jos tuo mahdollisuus otettaisiin multa pois. Olkaamme siis kiitollisia siitä, kuinka turvallista täällä kotosuomessa loppujen lopuks on!


sunnuntai 16. marraskuuta 2014

November 11, 12 & 13

NOVEMBER 11: SOMETHING YOU WERE TAUGHT

Tää ei ehkä varsinaisesti vastaa täysin siihen mitä tällä otsikolla haettiin, mutta koska mulla on aika tyhjä pää tän suhteen, niin näillä mennään! Oon tällä hetkellä erittäin kiitollinen yhestä tanssisarjasta, mitä ollaan tunneilla jo monta viikkoa treenattu. Nimittäin allekirjottaneelle selvis vasta tän viikon treeneissä, että mennään sillä biisillä muuten joulunäytökseen... oon ilmeisesti onnistunut skippaamaan just sen ainoan tunnin jolla joulunäytöksestä on infottu ja elelly rauhassa aivan pimennossa koko asian kanssa. a) en tienny että edes esiinnytään koko näytöksessä b) ei ollu käsitystäkään, et tätä sarjaa pitäis treenata sillä fiiliksellä et se pitää sit osata kuukauden päästä. Yllättäen oon siis hullun kiitollinen et oon päässy käymään treeneissä ja opettelemaan tuota esitystä! Selvis sitten sekin miks ollaan niin intensiivisesti sitä treenailtu..:--D


NOVEMBER 12: AN OPPORTUNITY

Oon ihan innoissani siitä, et oon menossa Maata Näkyvissä -festareille talkoisiin. (kirjotin ennen festareita mut julkasin vasta tänään, siks faktat vähän pielessä..) Oon kiitollinen, et mulle tarjottiin sitä hommaa, koska olin jo miettinyt etukäteen et jotain töitä ois siel kiva tehdä ja olin jo vähän paineissa et parhaat hommat on viety päältä ja joudun johonkin tylsään lyhytaikasempaan tehtävään. Pääsin nimittäin viel semmoseen hommaan,  että vaikka töitä on paljon ja festareita ehtii näkemään rajotetusti, niin meillä on ihana tilaisuus nähdä kavereita ja muita festarivieraita kun meidän piste on hyvällä paikalla!


NOVEMBER 13: AN ABILITY

Apua. Nyt on paha. Ehkä spontaanius. Oon usein sellanen, et tykkään keksiä kaikkea ihan ex tempore ja lähteä toteuttamaan hulluja ideoita. Tai jos joku kaveri ehdottaa jotain, niin oon usein heti täysillä mukana miettimättä onko idea järkevä vai ei. Tää ominaisuus on siitä kiva, et huomaa päätyvänsä hauskoihin tilanteisiin, eikä niille tilanteille ehdi kertyy liikaa paineita ja odotuksia, koska niiden suunnitteluun on käytetty minimaalinen määrä aikaa jos sitäkään. Yks hassu muisto oli kun kerran saatiin idea keskellä yötä lähteä porukalla kaverin houkuttelemana geokätköilemään, vaikka meistä yhdelläkään tän kaverin lisäks ollut hajuakaan millaista koko kätköily on. Mut se olikin sit huippuhauskaa sompailla pimeissä metsissä, talon perustuksien alla, bensa-asemalla, hylätyillä rakennuksilla ja missä ikinä käytiinkään tuon yön aikana. Kannattaa joskus höllätä vähän ja lähtee aivan spontaanisti toteuttamaan jotain eikä turhaa miettiä kuinka kiire ois ja kuinka paljon on sitä ja tätä vielä tekemättä. Sillon mä en ainakaan ite saa aikaseks lähdettyä yhtään mihinkään jos jään turhaan murehtimaan!

maanantai 10. marraskuuta 2014

November 10: A Memory

NOVEMBER 10: A MEMORY

Kiitollisuutta herättävä muisto.. viime vuotta pohdiskellessa, joka on ollut tähänastisessa elämässä mulle paras vuosi, tuli mieleen sellanenkin tapahtuma kuin talkootyöt. Opistolla opiskellessa oli siis mahdollista maksaa eri tapahtumiin osallistumisen talkootöillä ja niitä tulikin sitten muutama hetki vuoden aikana aherrettua. Erityisesti mieleen nousi sellanen maalaushomma, jossa maalattiin P:n kanssa yhen kämpän eteinen kokonaan uuteen uskoon. Siellähän me sitten päästiin paremmin tutustumaan toistemme leffamakuihin, elämäntapahtumiin ja ajatuksiin samalla kuunnellen musiikkia piristykseksi niinä pimeinä syysiltoina. Seiniin synty uus ilme kuin itsestään! Muistan myös kuinka se maali naurujen saattelemana yllättävästi pääty aina jostain syystä toistemme paidoille seinän sijasta. Voi niitä aikoja :--) Verkkokalvolle on painuneet myös kavereiden huvittuneet ilmeet ja merkitsevät katseet kun ne ihmetteli kuinka jaksettiin vaan jatkuvasti olla maalaamassa. Mutta jos joku teistä sattuu tätä lukemaan, niin trust me, meillä oikeasti oli kymmenen tuntia niitä hommia ja tehtiin ylimääräistäkin ihan vaan sitä varten että ei haluttu jättää niitä seiniä puoliksi maalatuiksi. En kyllä väitä, etteikö sitä hommaa olisi ollut kiva mennä aina jatkamaan, mutta no..te tiedätte. Oon tuosta työrupeamasta niin kiitollinen juuri siksi, että ilman sitä en tiedä oltaisko koskaan saatu aikaa tutustua toisiimme kahden kesken ihan rauhassa. Voi että. Ihania hetkiä, ihania muistoja.


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

November 9: A photo

NOVEMBER 9: A PHOTO


Saanko esitellä; täs me ja meijän salaiset piraatti alter egot! Tota kuvaa oli ihan sika hauska tehdä ja noita maskeerauksia myös. Tää kuva on siis viime keväältä opistolta, missä saatiin parin kaverin kanssa päähänpisto toteuttaa tuollanen kuva, mistä oltiin nähty vastaava versio jossain. Siinä vaan sitten maskeeraukset naamaan ja lattialle makaamaan. Mitäs tykkäätte meidän parroista näin parraskuussa? ;--)

lauantai 8. marraskuuta 2014

November 8: Words

NOVEMBER 8: WORDS



"Musta se tuntuis luovuttamiselta, jos jätettäis tää kesken."

"Ei se oo luovuttamista, se on elämää."

November 4, 5, 6 & 7

NOVEMBER 4: AN EXPERIENCE

Tää on ehkä vähän huijausta, koska jos oisin päivittänyt ajoissa neljännen päivän en olis oikeesti ehtinyt kokea tätä kokemusta. Mut ehkä ei olla nyt niin tiukkapiposia ja kerron teille mun eilisestä kokemuksesta, josta oon kiitollinen. Eli homman nimi on Pimé Café, jonne me suunnattiin eilen kämppiksen kanssa pienoisen taivuttelupuheen (huonoja argumentteja, silmien räpyttelyä, kyllä te tiiätte..) jälkeen! Onko hajua, tietoa, kenties kokemuksia? 

Pimé Café on siis nimensä mukaan pimeä kahvila, joka toimii simulaationa sokean henkilön arkipäivästä. Paikalle saapuessamme meidät otti vastaan tarjoilija, joka vei meidät kädestä taluttaen pöytään paikalle istumaan. Ja uskokaa kun sanon et se kahvila oli oikeesti pilkkopimeä! Ei hämärä, vaan _pimeä_. Voitte uskoa, kuinka pelottavaa oli aluks kun tuntu et ei pysty hallitsemaan tilannetta ollenkaan, eikä paikalta pääse pois vaikka haluiskin, koska pimeässä ei näkis minne suunnata. Kun oltiin päästy istumaan, tarjoilija toi meille teen pöytään ja kaatoi mukeihin vettä sen jälkeen kun oltiin niitä haparoiden etsitty pöydältä pienoisen tuokion verran... Erityisen hienon kokemuksesta teki se, että tarjoilijat olivat itse käsittääkseni kaikki joko sokeita tai vähintäänkin näkövammaisia! Mieletöntä nähdä (heh) heidän työskentelyään. Siinä me sitten yritettiin kämppiksen kanssa paljon huonommalla menestyksellä tarjoilijaan verrattuna pimeässä löytää sokeria ja kaataa maitoa sen verran mukiin ettei se tulvi yli. Parasta oli ehkä huomata hetkisen päästä kun oltiin pöydässä istutttu, että meillä onkin pöytäseuraa :--D Oli muuten yllättävän helppo keskustella ennakkoluulottomasti ventovieraiden kanssa kun ei nähnyt heitä ja toisinpäin! Pimé Café ilmeisesti kiertää ympäri Suomea ja järjestää vastaavia kahvilapäiviä aina silloin tällöin. Jos joskus tulee vastaan, niin kannattaa ehdottomasti kokeilla!

tässä kuva pimeästä kahvilasta! no vitsi vitsi..


Eilinen oli oikeastaan kokonaisuudessan kyllä sellainen kokemus! Oli hauska sattuma, että samana päivänä aikaisemmin olin päässyt koulujuttujen muodossa kokeilemaan elämää pyörätuoliasiakkaana. Kierreltiin koulukavereiden kanssa keskustaa pyörätuolissa istuen ja testailtiin millaisia käytännön asioita (kynnyksiä, luiskoja, leveitä ovia, hissejä..) oli otettu huomioon pyörätuolilla liikkujoita varten. Oli hienoa ja yllättävääkin kokea, millasta asiakaspalvelua sai ja miten ihmiset suhtautuivat meihin. Hämmentävää, mutta ennenkaikkea silmiäavaavaa! Ehdottoman hyvä kokemus näin sosiaali- ja terveysalaa opiskelevalle, parhaiten sitä oppii ymmärtämään toisen näkökulmaa itse kokeilemalla!


NOVEMBER 5: A TALENT YOU HAVE

Mmm... tanssi. Joo. Se se taitaa olla. Just tänään viimeks mietin, kuinka rakastan sitä, kun voi laittaa keskittymisen hetkeks johonkin täysin muuhun ja unohtaa kaiken siihen liittymättömän. Tanssitunnilla keskittyminen vie niin paljon tilaa kaikelta muulta aivotyöskentelyltä, että olis varmaan turha edes yrittää miettiä omia murheita ja huolia. Ja se tunne kun hiffaa jonkun liikkeen ekaa kertaa! Tai saa tahkottua jonkun sarjanpätkän läpi, jota on vasta opetellut! Ja puhumattakaan musasta, sillä on joku ihme vaikutus, joka aiheuttaa lähes automaattisesti jäätävän flow-tilan ja aika kuluu mielettömällä tahdilla. Jos tanssisin seuraavat 10 kuukautta putkeen,  niin tuntuiskohan musta et P olis täällä huomenna? :--D Ehkä, ja just siks oon just nyt erittäin kiitollinen tästä harrastuksesta.


NOVEMBER 6: A FAILURE

Tää on oikeestaan yks mokien sarja, mikä saa mut kiitolliseks, mut ei anneta sen häiritä! Viime syksynä oltiin pienellä opistoporukalla Hämeenlinnassa soittelemassa parisen tuntia hengellisiä biisejä keskustorin laidalla valitettavasti melko näkyvällä paikalla.. Meillä oli soittimina kitara ja cajon eli semmonen rumpuboksi mitä soitetana käsillä. Meikämandoliinihan sitten halus ehdottomasti kokeilla soittaa cajonia, kun olin siitä haaveillut ja ikinähän en kyseiseen vempeleeseen ollut ennen sitä hetkeä edes koskenut. On varmaan äärimmäisen hyvä ellei paras paikka opetella soittamaan kyseistä soitinta kadulla. Veikkaan, että oot tottunut katusoittajiin, jotka edes suurinpiirtein osaa hommansa, mutta ehei, se ei selvästikään kiinnostanut mua silloin :-D. Mutta toisaalta oon sysännyt häpeän jonnekin tosi syvälle ja oon vaan kiitollinen siitä, että vaikka mun soitto kuulosti kaikkea muuta kuin nätiltä, niin silti meillä oli mielettömän hauskaa enkä antanut sen häiritä. Opin varmaan tuossa hetkessä vähän päästämään irti liiasta itsekriittisyydestä ja ymmärsin et pikkumokat on täysin sallittuja ja vaikka toi juttu itsessään oli pieni, niin mulle se kuitenkin tuo tosi ilosenkiitollisen fiiliksen kun sitä päivää muistelee. Ihan itsesuojelun kannalta toki oli kuitenkin varmaan ihan hyvä, että tuijotin jonnekin muualle kuin ohikulkeviin ihmisiin, enkä todellakaan halua tietää sitä lukumäärää kuinka monta tuttua siitä käveli tän muusikon ohi.



NOVEMBER 7: JOB

Oon nyt ollut viime päivinä innoissani siitä, et mua pyydettiin pitämään keväällä nuorteniltoja! Ootan sitä 'työtä' kyllä kiitollisena siitä, että mulle tarjoutui tällainen mahdollisuus. Aluks ajattelin, että mun aikataulu on liian täys, mutta kyllä sinne kuitenkin muutama ilta saatiin mahtumaan ja nyt onkin mielessä pyörinyt jo kaikenlaisia ideoita mitä niiden nuorten kanssa vois tehdä! Nuorten kanssa touhuillessa on hienoa se, että se palaute on niin välitöntä. Huomaat kyllä heti jos oot tehnyt jotain 'väärin' tai jos sulla on auktoriteetti hukassa, mut toisaalta sen huomaa kyllä myös helposti, jos nuoret kunnioittaa ja niillä on hyvä olla :--) Eikun kevättä odotellessa!

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

November 3: A place

NOVEMBER 3. A PLACE

Koti. Siis ihan kotikoti. Se missä on viettänyt ihanan lapsuuden ennen karua opiskelijatodellisuutta. Vasta nyt alkaa tulla oikeasti ikävä.









Voi että mä ymmärrän vasta nyt kuinka rakastankaan tuota ihanaa vapautta. Rauhallisuutta, hiljaisuutta, sitä että voi seistä keskellä risteystä ilman kenkiä, hyppiä pellolla, temmeltää pihalla koiran kanssa tai vaan olla. Rauhassa. Yksin.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

November 2: A role you've played

NOVEMBER 2: A ROLE YOU'VE PLAYED

Ajattelin ensin että kämppis on se mun rooli mistä oon kiitollinen, mutta sit katsoin ympärilleni. Katoin tätä kaaosta mikä tässä kämpässä vallitsee samalla miettien miten yks ihminen voi saada niin jäätävän tiskivuoren aikaseksi ja muistelin niitä kaikkia homehtuneita ruokia jääkaapissa ja sitä kuinka aina paniikissa juuri ennen vieraiden tuloa on tehtävä suursiivous kämpässä, vaikka siitä edellisestä vierailusta olis vaan tosiaan se viikko aikaa ja sitä kuinka oon valvottanut mun kämppistä joskus aamukuuteen vaan jutellen kaikesta ja myös sitä, kuinka taas jouduin laittamaan itselleni kyseisen ↓ muistutuksen kännykkään, kun oon niin monesti unohtanut ruokaa yöksi (viikoksi) pöydälle, enkä ikinä opi.


Koska kämppiksenä en oo onnistunut mitenkään loistavasti, en osaa olla siitä roolista vielä oikein kiitollinen. Tässä elämän ja kodin hallinnassa on sen verran vielä opettelua vaikka muille jakaa, että päätin lähteä miettimään roolia vähän abstraktimmalta suunnalta!

Eipä kauaa tarvinnut miettiä, kun pohdin millaseksi mun ystävät mua usein kuvailee. Hassuttelija. Rooli, josta saa ainakin yleensä olla kiitollinen. Oon usein se kaveriporukan lapsi, joka keksii että hei tehään näistä korteista rata ja ajellaan siinä leikkiautoilla(↓) tai lätätään post-it lappuja täyteen ton kaverin auton tuulilasi tai mennään tyynysotaa tai muuten vaan rikotaan sovinnaisuuden rajoja julkisilla paikoilla vaikkapa moonwalkaamalla kaupassa hyllyjen välissä. Mulle ei oo ongelma höpötellä päästäni keksittyjä juonettomia iltasatuja kavereille, käyttää kakskymppisenäkin pandapipoa tai ostaa kaverilleni 20-v synttärilahjaksi keppihevosta. Joskus on vaan hetkiä, jolloin en jaksa käyttää harmaita aivosolujani (opin muuten anatomian tenttiin lukiessa, että ne on oikeesti harmaita!!) siihen, mitä muut ajattelee. Ehkä teen sitä muuten niin paljon, että sitten kavereiden seurassa se kerääntynyt pidättyneisyys pääsee valloilleen. Mutta toisaalta, on ihanaa olla vaan rennosti ja vähän hassutella ylittämättä tyhmyyden rajoja kuitenkaan. Määrittelykysymys, määrittelykysymys. Oon huomannut et sellaisten ihmisten seurassa on helpompi olla, jotka osaa vakavoitua, mutta myös löysätä sitä kiristynyttä piponreunaa. Tällä asenteella pystyn suhtautumaan myös itteeni vähän rennommin. Tein joskus 5 vuotta sitten päätöksen, etten koskaan kasva aikuiseks. No siitä oon jo ehkä luopunut ja myöntänyt et sekin on joskus edessä, mutta lapsenmielisyydestä ja spontaanista hassuttelusta en haluais päästää kirveelläkään irti. Nautin siitä, et on hetkiä jolloin en ota itteeni niin vakavasti ja siinä pääsee nauruhermotkin vähän kutiamaan kun kavereiden kanssa hihitellään mahat kippurassa! nimim. leikittiin kerran kavereiden kanssa niissä Ikean mallihuoneissa kotia ja se oli ihan vitsin hauskaa!



Haha löysin koneeni uumenista tuosta mainitsemastani leikkiautorakentelusta pikku videonpätkän viime syksyltä :---D

lauantai 1. marraskuuta 2014

November 1: A person

NOVEMBER 1: A PERSON

Ihminen, josta olen ihan äärettömän kiitollinen, niin kiitollinen ettei sanat riitä, on mun poikaystävä. Kukaan ei arvannut, eihän? Yritän nyt kovasti miettiä miten kertoisin aiheesta ilman jäätävää clichévuorta, mut pelkään et epäonnistun siinä. 

Lapsellisuus, lapsenmielisyys,
rentous, vapaus olla,
samaan aikaan aikuisuus, kypsyys,
se että puhutaan asioista,
rukoillaan,
ajellaan,
unelmoidaan,
luotetaan tulevaan,
luotetaan Jumalaan.

On asioita, joista saa olla kiitollinen ja asioita, joista saa olla ihan mielettömän kiitollinen Tää lista kuvaa ajatuksia tuosta jälkimmäisestä. Niistä asioista, jotka saa mut 'roska' silmäkulmassa sanomaan KLS, kiitän Luojaani sinusta ja halaamaan tiukasti. Niistä asioista, jotka saa mun sydämen pakahtumaan ikävästä, sillon kun kaipaa sitä joka ymmärtää. Ja niistä, jotka saa vaan yksinkertaisesti hymyn suupieliin kun katsoo vanhoja videoita, joissa järki on heitetty narikkaan ja portaita laskeudutaan kävelyn sijasta vatsallaan liukuen. Kiitos ja ylistys Herralle, joka luo tuollasia persoonia!


torstai 30. lokakuuta 2014

the thankful project / kiitollisuusprojekti

Se on kuulkaas ystävät ihan parin päivän päästä marraskuu! Niin se aika vaan menee :) Ja näin marraskuun ajankuluks ajattelin haastaa itseni olemaan päivittäin kiitollinen isoista ja pienistä ja vaikka keskikokoisistakin asioista kiitollisuushaasteen muodossa, joka löytyypi alunperin tästä blogista.

kuva kopioitu Hello Neverland -blogin postauksesta

Tämän kiitollisuusprojektin tarkoitus on haastaa löytämään kiitollisia asioita elämästämme ja jakaa niistä muutama sananen blogissa päivittäin. Kyllähän tässä on sen verran jo vaelleltukin synkemmissä maisemissa blogin sisällön suhteen, että kiva välillä löytää päiviin jotain piristystä! Uskallan kuitenkin luvata jo tässä vaiheessa, että todennäköisesti en saa itseäni niskasta kiinni niin tiukasti, että saisin postattua marraskuun jokaisenä päivänä jotakin, mutta yritän sitten ottaa vaikka kiinni listaa postaamalla jälkeenpäin useamman päivän kiitollisuuden aiheet kerralla. Tässä vielä lista asioista, joista olisi tarkoitus löytää kiitoksen aihetta, tarttukaa ihmeessä itsekin haasteeseen!

kuva kopioitu Hello Neverland -blogin postauksesta

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Nutturapäivien pelastus




Tää hyytävä kylmyys on selvästi tullut jäädäkseen, joten päätin vihdoin viimein saada valmiiks pari neulepantaa, joita oon jo jonkun aikaa väsäillyt! Tuo ylempi palmikkoneulepanta on ihan muutaman viimepäivän aikana tehty Nalle-langasta, jota mulla jäi villasukkien teon jäljiltä yli. Alempi vaaleanpunaharmaa helmineulepanta taas on alotettu jo joskus keväällä, mutta vasta tänään sain kaivettua itestäni motivaation esille saattaakseni työn loppuun. Oon käyttänyt siinä tosiaan sekä vaaleanpunaista että harmaata lankaa, kun nuo olivat yksinään niin ohuita. Merkistä ei mitään hajua, joskus jostain alennuskorista varmaan napattu mukaan.. 

Tää on kyllä aivan ihana keksintö nutturapäivien varalle! Vähän tosin pelottaa ehdinkö ollenkaan tänä talvena (mitä ihmettä, oon yllättäny itseni jo kaks kertaa sanomasta tätä ulkona vallitsevaa ilmastoa talveks?!) käyttämään noita, vai onko jo niin kylmä että pakko jättää näiden käyttäminen kevääksi ja siirtyä suosiolla täysin pipolinjalle. Mutta varsinainen kysymys kuuluu, mitäs tykkäätte? Kumpi miellyttää teidän silmäänne enemmän vai miellyttääkö kumpikaan? Ootteko ollenkaan neulepantojen ystäviä?