joskus on hyvä kääntyä katsomaan taakseen ja kääntää sivua

Löysin parin kuukauden takaa luonnoksen mun blogitekstiluettelosta. Jollain tapaa jopa hämmenyin sen sisällöstä, sen ajan fiiliksistä ja ikävän laadusta. En oikeastaan tiedä miksi en koskaan julkaissut tekstiä, mutta ehkä sen pointti onkin toimia nyt hyvänä näyttönä mulle siitä miten oon vihdoin tullut eteenpäin.

Mä havahdun usein, liian usein, siihen, että huomaan ajattelevani etten tuu jaksamaan koko vuotta ja uskottelevani itselleni että P tulee kyllä takasin jo pian. Huomaan ajattelevani, että täähän on ihan pöhköä, tottakai me voidaan tähän vaikuttaa jos ja kun me vaan halutaan, tottakai voidaan tehdä se päätös koska vaan, että P saapuis Suomeen jo nyt. Tottakai. Tottakai. Tottakai.

Sit on niitä päiviä, kun se todellisuus iskee vastaan ja tajuan et ei se niin vaan käy. Ei oo meidän vastuulla tehdä noin isoja päätöksiä pelkän mielihalun takia. Pitää katsoa tilannetta laajemmin ja muiden kannalta? Mutta miks mulla sit edelleenkin on se mielihalu? Miks musta tuntuu kokoajan et ei tää oo todellisuutta olla erossa niin kauan? Miksi jonkun muun edun ajatteleminen tuntuu niin kipeeltä? Missä menee se raja, että nyt kuuluu ajatella myös itseä voidakseen auttaa toista, koska sitähän P:n työ loppujen lopuks on - muiden auttamista. Olisko päätös tulla takaisin luovuttamista, elämänmakuista elämää vai ainoastaan itsekäs päätös? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Okei. Tää kolme kuukautta on nyt jo takanapäin ja mennyt miten mennyt (meinasin sanoa hyvin, mutta totesinkin sen olleen kaikkea muuta). Jotenkin sieltä elokuusta on raivattu tie tähän pisteeseen monen itkun, raivonpuuskan, luovuttamisen, itsensä kasaamisen, muiston, rohkaisun, psykologin, sielunhoitajan, kavereiden, rukouksen kautta. Mut tää kolme kuukautta tuntuu i k u i s u u d e l t a. Tää on ollut jotenkuten just ja just siedettävyyden rajoissa oleva aika mut nyt alkais jo todella riittämään. Tulevat kymmenen kuukautta tuntuu vielä kolme kertaa pidemmältä ikuisuudelta. Ja ikuisuushan tarkoittaa sitä ettei se koskaan lopu. Niin, siltä musta tuntuu. Ja jos loppuukin, niin sitten on jo liian myöhäistä. Jotain ehtii kuitenkin sattua. Mun ajatukset toistuu kuin repeatilla mun päässä ja lopputulema on kerta toisensa jälkeen ettei voida ikinä saada toisiamme, ainakaan ellei tehdä päätöstä elää samalla maanosalla jo nyt. Joka kerta päädyn samaan ajatukseen ja yritän uskotella itelleni et se on valhe. Mut mitä jos se ei ookaan? Ei mulle oo luvattu huomista. Ei Jumala oo mulle velkaa yhtään mistään. En voi pitää itsestäänselvyytenä et meillä on kyllä vielä aikaa nähdä toisiamme. 

Ja se on aivan järjettömän pelottavaa.

Tuo pelko on tasan se yks ajatus mikä tekee tästä niin mielettömän vaikeeta. Se on se ajatus, joka ei vaan katoa, vaikka pahin ikävä laimenis hetkeks tai huomaan ajan kuluneen taas viikon eteenpäin. Se ajatus saattaa sekunniksi, korkeintaan kahdeksi, kadota, jos ajattelen et Herran tahto tapahtuu joka tapauksessa ja et Hän on suunnitellut meille vaan parasta. Mutta minä pieni ihminen, minäkö pystyisin ajattelemaan tuollaista kovin vakuuttavasti tai kovin pitkään? Ei toivoakaan. Joskus uskon varassa saan siihen voimaa, mutta hyvin harvoin. En jaksaisi pinnistellä enää. Toisaalta taas tuntuu et oon luovuttanut jo miljoonia kertoja enkä ole jaksanut pitkään aikaan enää edes yrittää.

En tiedä miten, mut jotenkin tämä ajatus pitäis saada ujutettua tähän pieneen pääkoppaan, jotta se vois sysätä tuon pelottavan mitä jos? -ajatuksen tieltään pois:

"Jumalan toiminta on aina rakkautta, silloinkin kun emme ymmärrä Häntä." 

                                                                                                                      - unknown

Näin jälkikäteen on ihana huomata konkreettisesti miten ajatusten kulku on muuttanut suuntaansa. Lähipiirikin tuntuu toistelevan, että vaikutan pirteämmältä nykyään. Mikä on ihan totta, oon oppinut jo hyväksymään ikävän ja sen, että P:tä ei näy eikä kuulu Suomeen ennen syyskuuta. Oon hellittänyt mun henkisen kapinoinnin ja yrittänyt niellä pettymykseni. On päiviä tai viikkoja, suorastaan kausia jolloin ikävä sattuu kovemmin ja aika tuntuu loputtomalta, mutta yleisesti ottaen oon tasapainoisempi tän asian suhteen. Vaikkakin kyllä mä silti odotan sitä hetkee kuin nousevaa kuuta, että tää etäsuhteilu saadaan päätökseen. Mutta kaikkein tärkeimmän huomion tässä kehityskulussa oon tehnyt tuon parin kuukauden takaisen vuodatuksen viimeisen lauseen suhteen. Mä todella uskon siihen nykyään. Kyllä on taas mahdottomasta tehty mahdollista, jos noita aikaisempia toivottomuuden olotiloja on uskominen. Mä en pelkää enää, ainakaan yhtä sairaalloisesti. Mulla on aika luottavainen fiilis. Ja tajusin tänään, et toivo on se joka tekee meidät eläväisiks. Ilman toivoa on niin lamaantunut olo.

Älä tule hyvä kakku, tule paha kakku

Arkeen palautuminen.

Vaatii kärsivällisyyttä, positiivista suhtautumista, hyväksymistä, sopeutumista ja ripauksen ei maailma tähän kaadu -asennetta.
Lopputulos vähintäänkin tyydyttävä, ellei jopa kiitettävä.

Meikäläisen arkeen palautumiseen valmistautuminen oli erittäin matalalla profiililla tapahtuvaa aivojen sähkökäyrän värähtelyä, siis lähes olematonta. Ainoa valmistautumiseni oli pieni sisäinen ja valitettavan usein myös ulkoinen negatiivinen jupina ja kauhukuvien luonti eli yhtä kuin mielen myrkytys. Oon erittäin hyvä latistamaan omaa tunnelmaani ja vellomaan siinä, jopa salaa nauttien siitä kuinka ei tarvitse yrittää olla reipas kun on jo vaipunut lamaannukseen. Silti, kaikesta huolimatta mäkin oon onnistunut luentosaliin ja koulutehtävien ääreen itseni raahaamaan.

Päätin hetki ennen arkeen palaamista, että tuo jupina saa nyt pisteen, kyllä mä yhdestä keväästä selviän. Lupasin itselleni ainakin yrittää suhtautua koulunkäyntiin kuin puhtaalta pöydältä ja asennoitua positiivisella mielellä vaikka vastoinkäymisiä tulisikin. En oo oikein uskonut siihen, että itsepsyykkaamisella vois loppujen lopuks tehdä ongelmiaan pienemmäksi tai itseään iloisemmaksi. Sillon kun on paha mieli, niin silloin vaan on paha mieli. Nyt kuitenkin täytyy nöyrästi todeta, että kyllä sillä omalla suhtautumisella on osittain merkitystä. Tietysti edelleenkin olen sitä mieltä, että paha mieli saa olla silloin kun on, ei kenenkään tarvitse pinnistellä ollakseen onnellinen. Yritän kuitenkin kai sanoa sitä, että pieni asenteen päivittäminen silloin tällöin ei ole pahitteeksi, varsinkaan silloin kun asenne on jo etukäteen huono vaikka mitään ei olisi vielä sattunut.

Tulevaa on turha pelätä. "Eteenpäin!" se sanoo mummokin lumessa, miksen sitten minäkin.

Oon löytänyt tässä arjen alettua itsestäni myös uuden puolen: liitutaulurakkauden! C.S.Lewis-rakkauteen yhdistettynä onnistuin tässä yksi yö loihtimaan hieman lisää sisustusta meidän opiskelijaboksiin. Tuosta tuli kyllä ihan kivan näkönen mun mielestä, vielä kun sen sais seinälle roikkumaan niin olis täydellistä! Täytyy kyllä myöntää, et oon jo haaveillut, kuinka liitutauluja vois käyttää sitten joskus häissäkin suloisina koristeina, terveisiä vaan poikaystävälle..:--) Voih, asiasta kukkaruukkuun, oon kyllä armoton häähaaveilija.. Oon surffannut suurinpiirtein kaikki pinterestin hääkuvat läpi ja googletellut sormuksia ja mekkoja ja hääkampauksia ja ties mitä istumajärjestyskoristeluja niin että melkeen hävettää. Eihän tässä mikään kiire olis vielä, mutta toisaalta on aina kiva haaveilla, sehän on lopulta melkein paras osuus. Ehkä mun pitää joskus tehdä postaus tästäkin aiheesta ihan kuvien kera, jaksaako kukaan lukea sellaista..?

Rakas päiväkirja,

tänään mä oon onnentyttö.

Sain yllärikukkia rakkaalta ♥ :)

Sain ekaa kertaa kukkia. Ikinä. Keneltäkään. No, lukuunottamatta rippi- ja ylioppilasjuhlia. Ne ilmesty lähetyksenä mun oven taakse, vaikka en heti tajunnutkaan että se oli oma ovikello joka soi ja pelkäsin kuollakseni et käytävä parveilee epämääräisiä hiippareita. Sehän on se loogisin selitys.. Lopulta kuitenkin avasin oven ja sieltä löyty suloinen kimppu melkeen kuin toiselta puolelta maailmaa ois tullut tuulahdus, vaikka tiesin että P on järjestänyt sen Suomesta. Nyt yllätysjärkytyksestä toivuttuani ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä sitä vaan on niin KLS tuosta miehestä!

Bengalintiikeriä mä metsästän

Pohjana tuossa vanha kirjan kansi, johon vedetty gessoa kerros päälle, toimii!

Viime viikonloppuna sain itsestäni sen verran irti lomailun keskellä, että lähdin kirpparille katsastamaan myytävän krääsämäärän suhdetta ostokelpoisiin tavaroihin. Siihenkin tarvitsin hieman kannustusta, muuten ei olisi varmasti tullut lähdettyä ellei kaveri olisi ehdottanut. Meidän kirppuiluperinteeksi on alkanut ilmeisesti jo muodostua yksi ostoskori, joka kiertelyn jälkeen on tungettu kukkuralleen täyteen molempien/kaikkien potentiaalisia ostoksia niin, että sanka alkaa jo taipua tavaran (lähinnä vaatteiden!) painosta. Näin kävi tälläkin kertaa, mutta mukaan tarttui lopulta onneksi vain ehkä kolmasosa kaikesta koriin kerääntyneestä. Ps. Lupaan, ettei yhtäkään bengalintiikeri-dvd:tä päätynyt koriimme, vaikka onkin suurta hupia metsästää niitä kirppareilta. Tän päivän saldo oli kaksi. Samasta pöydästä.

Itselläni mukaan tarttui muutama paita, ja extralöytönä akryylimaalit kahdella eurolla!! Ajattelin, että enpä ainakaan paljon häviä, jos en innostukaan maalailusta. Vaikka pitkään epäröinkin, oli hyvä että lopulta ostin nuo, saipahan lomapäivät vähän piristystä! Isältä löytyi kotoa onneks jos minkälaista sivellintä, akvarellikynää, gessoa, palettia jnejne niin pääsin jo kahdella eurolla aika pitkälle kokeiluissani. Olihan tuo kivaa ja rentouttavaa puuhaa, voisin ehdottomasti jatkossakin jotain maalailla! Yllättävän koukuttavaa hommaa myös, onnistuin keskittymään lähes yhtäjaksoisesti tuon harjotustyön tekemiseen melkein seitsemän tuntia! Jälkeenpäin kun miettii niin päivä meni kyllä hujauksessa jatkuva flow-tila päällä, suosittelen kokeilemaan jos haluaa ajatuksia muualle!

Ollaanko jo perillä?

Nää oli kuin jotain söpöjä eläimiä! Lampaita ehkä? Kirahvilampaita? Kirahvilampaita?!

Rakas Suomen säämme ei näköjään osaa päättää mitä olisi. Näin plussakelipäivänä, jolloin märkiä isoja lumihiutaleita on satanut harmaalta taivaalta koko päivän on hyvä katsella muutaman päivän takaisia rapsakoita pakkaskuvia.

Toisaalta tuossa säässä on pelottavan paljon samaa kuin mun mielialassa. Kylmä, kuuma, masentava, piristävä, ollako vai eikö olla, jäinen, hyinen, lämmin, vaihteleva.

Ruutinittomuus on varmaan laittanut loman kunniaks mun ajatukset sekaisin. Turhuuden tunne on alkanut vallata mun mielen kun päivät on olleet luokkaa netflix, bloggaus, netflix, netflix, kaverit, löhöys, netflix, turha nettisurffailu, netflix.. Kaipaan kai jo arkea takaisin, mutta en jaksaisi ottaa sitä vastuuta. Vastuuta pakoilevana erakkona on vaan niin hyvä olla. Kai? Tiedättekö sen tunteen ennen mitä tahansa esiintymistä, kun pelottaa niin vietävästi mennä tuulta päin, mutta toivoo aivan mielettömästi että se voisi olla jo ohi ja hyvänolon tunne valtais mielen? Siltä musta tuntuu, kun katson eteenpäin tulevaa arkea. Mutta siitä selviytymistä kutsutaan saavutukseksi. Kun ei ole rutiinin rutiinia, sitä velloo vaan tekemättömyyden ihanuudessa, joka muuttuu ajan mittaan turhuuden tunteeksi, saavuttamattomuudeksi.

Tänään mun mielessä kävi ajatus. Mitä jos en uskoisi Jumalaan? Jep. Aikaa kului, ja seuraava merkittävä ajatus, joka iski tajuntaan oli, että mitä jos mun elämä oliskin oikeesti yhtä turhaa kuin mun mieli on koko loppuloman yrittänyt huudella? Mitä jos mun elämä olis merkityksetöntä? Aika karmiva ajatus. Mun mielen valtas ymmärrys siitä, että sehän oikeestaan oli vastaus mun aikasempaan kysymykseen! Millaista mun elämä ois ilman uskoa? Mun elämä olis täysin tarkotuksetonta. En tiedä miten jaksaisin, jos en tietäisi että mun elämällä on joku merkitys. Joku suunta, jota kohti mä oon menossa. Sen tiedostaen on hyvä jatkaa eteenpäin vaikeampien ja turhalta tuntuvienkin aikojen läpi. Niinkuin Immanuel yhdessä lauluistaan toteaa:

Voin huoletta perillä painaa mun pään ja matkasta parhaasta kiittää. 
                                                                                               © Immanuel - Matkalla

Spontaani retki Narniaan

Sunnuntai-iltapäivänä päätin spontaanisti lähteä moikkaamaan kavereita muutamankymmenen kilometrin päähän. Ajattelin, että vielä kun tässä lomalla kerta ollaan niin miksikäs ei. Täysin spontaanisti nappasin kämppiksen mukaani ja aivan yhtä spontaanisti päädyimme kaksituntiselle geokätkölle metsään joka muistutti kaikessa lumisuudessaan Narniaa. Ihan spontaanisti käväsimme kaupan kautta hakemassa masun täydeltä evästä ja aloimme kokkaamaan mahtipontista salaattiateriaa patongin ja mozarellatikkujen kera. Spontaanisti ajauduttuamme keskustelemaan Paluu tulevaisuuten -leffoista ja siitä kuinka meikäläinen on elämänsä aikana onnistunut elämään tynnyrissä ja välttämään niiden katsomisen, päätimme erittäin spontaanisti ryhtyä katsomaan trilogiaa maratonina kello yhdeksän illalla. Koska leffojen katselu venyi puoli viiteen aamulla, kaikessa spontaaniudessa päädyimme yöpymään suunnitelmien vastaisesti ruhtinaalliset kaksi ja puolituntiset aamuyöunet vieraanvaraisuutta venyttäen. Aamulla ajoimme hymyt korvissa ja varpaat aamupakkasesta jääkalikkana kotiin.

Tarinan opetus? Spontaanius. Siitä mä tykkään. Kannattaa kokeilla, saa muuten raivostuttavan tappiin asti suunnitellun arjen vapisemaan kauhusta. Ja se tuntuu hyvältä. Ihan ex tempore. Rakastan.

Uuden vuoden toiveita ja tasapainottelua

Vuosi 2014

Well, it's been a year..

Vuosi 2014 on ollut riemua, hammasten kiristystä, itkua, rakastumista, uskaltamista, yrittämistä, epäonnistumista, pelkoa, luopumista, ymmärtämistä, uuden oppimista, kaaoksen hallintaa, siinä erittäin hyvin epäonnistumista, henkistä kasvua, kivuliasta sellaista, toimettomuutta, kykenemättömyyttä, kahta erityyppistä opiskelua, jotka ovat keskenään kuin yö ja päivä, jatkuvaa uusiin ihmisiin tutustumista, uusia ystävyyssuhteita, rukousta, ikävää, raskasta työntekoa, esiintymistä, rytmihäiriöitä, junassa istumista, yhteisöllisyyttä, yllätyssynttäreitä, lasersotaa, geokätköilyn ihmettelyä, 7h skypemaratoneja (oh boy..), itsensä nolaamista, tanssia, ikean lattioiden ja pikakassojen kuluttamista, tupareita, häpeää, hyväksymistä, muuttoa, muutosta, itsensä ylittämistä ja epäonnistuneita fudgeja.

Riippumatta siitä kuinka paljon ihania asioita tuohon vuoteen on mahtunut, oon oikeestaan aika ilonen, että se on takanapäin. Tuntuu, että joku asia on nyt paketoitu ja voin ryhtyä avaamaan uusia kääreitä sellaisesta paketista jota en ole ennen hypistellyt käsissäni. Hassua. Ihan kuin yksi yö muka muuttaisi kaiken ja nyt voisin aloittaa 'puhtaalta pöydältä', vaikka ihan samalla tavalla tänään on päivä kuin eilenkin ja elämä jatkuu. Ehkä ihminen tarvitsee tällaisia välinollauksia elämäänsä, jolloin voi miettiä menneitä hetkiä ja aloittaa uuden ajanjakson elämässään. Vähän samalta musta tuntuu myös aina kun joulu- tai kesäloma alkaa ja tuntuu, että joku asia on saatu päätökseen ja voi keskittyä johonkin täysin uuteen. Ei sillä, että uskoisin sen ajanjakson muuttavan sinänsä elämää millään tavalla, sillä vanhat asiat roikkuu silti meissä mukana ja hyvä niin, mutta ehkä meidän ihmisten on helpompi käsittää ja käsitellä asioita pienemmissä erissä. Joten nyt ryhdyn pelaamaan seuraavaa erää ja odottamaan uusia haasteita, joita tuo sama vanha arki tuo tullessaan.

Erityisesti vuoden loppupuolisko oli mulle rankka ja haluan jopa mielelläni jättää sen taakse, mutta silti joku osa musta yrittää kuitenkin ravistella päätänsä ja huutaa "en haluu, en haluu, en haluu" ja pyristellä irti siitä velvollisuudesta ottaa uus vuosi vastaan. Oon vähän "leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä" -fiiliksellä vielä, ja pelkään mitä kaikkea vuosi tuo tullessaan, mutta toivon, et asiat ja mun asennoituminen muuttuu vielä. Mulle vuoden vaihtuminen on muutenkin usein hämmentävän vaikee juttu. Tuntuu et vuoden loppuun asti voi vaan rentoutua siinä ihanassa lomatunnelmassa ja siinä tunteessa et on saavuttanut jotain ja päässyt jo näin pitkälle, mutta heti kun vuosi vaihtuu iskee ahdistus päälle. Jotenkin sen miettiminen, et nyt pitää taas alottaa uusi lukukausi ja handlata kauhea työmäärä mitä kevät tuo tullessaan ja hakea kesätöitä ja tehdä hyvä vaikutus työnantajiin ja olla jotenkin niin uusien tuulien ja uusien kujeiden huipulla että ja tehdä ties mitä lupauksia olla parempi minä puskee niin voimalla päälle, että mulle tulee henkinen oksennusreaktio. En halua, enkä pysty vastaanottamaan mitään, en pitämään mitään uutta sisälläni. Muutokset. Pelottavat muutokset. Mun pitää olla enemmän, parempi, paras. Paras vuosi ikinä. Hyi.

Näiden kahden mielikuvan välillä mun on vaan opeteltava tasapainoilemaan. Hellitettävä otetta etukäteen stressaamisesta, päästettävä irti kauhukuvien luomisesta ja vaan toisinaan go with the flow. Tänä vuonna aion ottaa askeleen sen edistämiseks. Ollaan mun rakkaiden pisimpään tunnettujen ystävien kanssa vakaasti päätetty tuhota tää tammikuun 1. päivän masis. Sallikaa mun olla hieman dramaattinen, mut ollaan päätetty olla sitä vahvempia, hyppiä sen päällä riemuiten sen selättämisestä ja murskata se niin pieniks palasiks ettei niitä enää osaa yhdistää edes suurennuslasin avulla. Miten? Kokoonnutaan yhteen ja tehään jotain superkivaa sen sijaan, että vaan vellottais kotona miettimässä tulevaisuutta ja maalailemassa kauhuskenaarioita seinille. Toimiiko? En tiedä, mutta on hyvä yrittää edes jotain.

Ja vielä. Koska tää postaus on jo yks maratoni, niin miksipä rikkoa kaavaa. Sanon vielä sanasen mun uuden vuoden lupauksista toiveista. En uskalla tehdä lupauksia, koska tiedän ottavani niistä paineita enkä muutenkaan haluais olla ihminen joka tekee lupauksia, joita ei voi varmasti pitää. Siispä tässäpä muutama ympäripyöreä.

Eli 7 toivetta vuodelle 2015:

 1. Tottakai rakkaan paluu Suomeen 
 2. Itseni ja erilaisuuden hyväksyminen ja oman persoonan ymmärtäminen  tää on ehkä just sitä parempi minä -osastoa, mutta psyykkaan itteeni toistelemalla itselleni tän olevan vaan toive, ei armoton lupaus
 3. Rakkaiden ystävien näkeminen ja ystävyyssuhteista huolehtiminen  toisaalta eräs ystäväni sanoi viisaasti, että on ihanaa kun ei välttämättä tarvi huolehtia ja ottaa stressiä jatkuvasta yhteydenpidosta, vaan voi jatkaa aina siitä mihin on jääty kun seuraavan kerran nähdään. Musta oikeen hieno oivallus!
 4. Foam rollerin hankkiminen ja sillä itseni kiduttaminen 
 5. Upee yhteisöllisyys, mitä edellinenkin vuosi oli pullollaan 
 6. Ekasta opiskeluvuodesta selviytyminen 
 7. Opiskelijabudjetin ruokareseptien pävitys  Vinkkejä, anyone?