joskus on hyvä kääntyä katsomaan taakseen ja kääntää sivua

Löysin parin kuukauden takaa luonnoksen mun blogitekstiluettelosta. Jollain tapaa jopa hämmenyin sen sisällöstä, sen ajan fiiliksistä ja ikävän laadusta. En oikeastaan tiedä miksi en koskaan julkaissut tekstiä, mutta ehkä sen pointti onkin toimia nyt hyvänä näyttönä mulle siitä miten oon vihdoin tullut eteenpäin.

Mä havahdun usein, liian usein, siihen, että huomaan ajattelevani etten tuu jaksamaan koko vuotta ja uskottelevani itselleni että P tulee kyllä takasin jo pian. Huomaan ajattelevani, että täähän on ihan pöhköä, tottakai me voidaan tähän vaikuttaa jos ja kun me vaan halutaan, tottakai voidaan tehdä se päätös koska vaan, että P saapuis Suomeen jo nyt. Tottakai. Tottakai. Tottakai.

Sit on niitä päiviä, kun se todellisuus iskee vastaan ja tajuan et ei se niin vaan käy. Ei oo meidän vastuulla tehdä noin isoja päätöksiä pelkän mielihalun takia. Pitää katsoa tilannetta laajemmin ja muiden kannalta? Mutta miks mulla sit edelleenkin on se mielihalu? Miks musta tuntuu kokoajan et ei tää oo todellisuutta olla erossa niin kauan? Miksi jonkun muun edun ajatteleminen tuntuu niin kipeeltä? Missä menee se raja, että nyt kuuluu ajatella myös itseä voidakseen auttaa toista, koska sitähän P:n työ loppujen lopuks on - muiden auttamista. Olisko päätös tulla takaisin luovuttamista, elämänmakuista elämää vai ainoastaan itsekäs päätös? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Okei. Tää kolme kuukautta on nyt jo takanapäin ja mennyt miten mennyt (meinasin sanoa hyvin, mutta totesinkin sen olleen kaikkea muuta). Jotenkin sieltä elokuusta on raivattu tie tähän pisteeseen monen itkun, raivonpuuskan, luovuttamisen, itsensä kasaamisen, muiston, rohkaisun, psykologin, sielunhoitajan, kavereiden, rukouksen kautta. Mut tää kolme kuukautta tuntuu i k u i s u u d e l t a. Tää on ollut jotenkuten just ja just siedettävyyden rajoissa oleva aika mut nyt alkais jo todella riittämään. Tulevat kymmenen kuukautta tuntuu vielä kolme kertaa pidemmältä ikuisuudelta. Ja ikuisuushan tarkoittaa sitä ettei se koskaan lopu. Niin, siltä musta tuntuu. Ja jos loppuukin, niin sitten on jo liian myöhäistä. Jotain ehtii kuitenkin sattua. Mun ajatukset toistuu kuin repeatilla mun päässä ja lopputulema on kerta toisensa jälkeen ettei voida ikinä saada toisiamme, ainakaan ellei tehdä päätöstä elää samalla maanosalla jo nyt. Joka kerta päädyn samaan ajatukseen ja yritän uskotella itelleni et se on valhe. Mut mitä jos se ei ookaan? Ei mulle oo luvattu huomista. Ei Jumala oo mulle velkaa yhtään mistään. En voi pitää itsestäänselvyytenä et meillä on kyllä vielä aikaa nähdä toisiamme. 

Ja se on aivan järjettömän pelottavaa.

Tuo pelko on tasan se yks ajatus mikä tekee tästä niin mielettömän vaikeeta. Se on se ajatus, joka ei vaan katoa, vaikka pahin ikävä laimenis hetkeks tai huomaan ajan kuluneen taas viikon eteenpäin. Se ajatus saattaa sekunniksi, korkeintaan kahdeksi, kadota, jos ajattelen et Herran tahto tapahtuu joka tapauksessa ja et Hän on suunnitellut meille vaan parasta. Mutta minä pieni ihminen, minäkö pystyisin ajattelemaan tuollaista kovin vakuuttavasti tai kovin pitkään? Ei toivoakaan. Joskus uskon varassa saan siihen voimaa, mutta hyvin harvoin. En jaksaisi pinnistellä enää. Toisaalta taas tuntuu et oon luovuttanut jo miljoonia kertoja enkä ole jaksanut pitkään aikaan enää edes yrittää.

En tiedä miten, mut jotenkin tämä ajatus pitäis saada ujutettua tähän pieneen pääkoppaan, jotta se vois sysätä tuon pelottavan mitä jos? -ajatuksen tieltään pois:

"Jumalan toiminta on aina rakkautta, silloinkin kun emme ymmärrä Häntä." 

                                                                                                                      - unknown

Näin jälkikäteen on ihana huomata konkreettisesti miten ajatusten kulku on muuttanut suuntaansa. Lähipiirikin tuntuu toistelevan, että vaikutan pirteämmältä nykyään. Mikä on ihan totta, oon oppinut jo hyväksymään ikävän ja sen, että P:tä ei näy eikä kuulu Suomeen ennen syyskuuta. Oon hellittänyt mun henkisen kapinoinnin ja yrittänyt niellä pettymykseni. On päiviä tai viikkoja, suorastaan kausia jolloin ikävä sattuu kovemmin ja aika tuntuu loputtomalta, mutta yleisesti ottaen oon tasapainoisempi tän asian suhteen. Vaikkakin kyllä mä silti odotan sitä hetkee kuin nousevaa kuuta, että tää etäsuhteilu saadaan päätökseen. Mutta kaikkein tärkeimmän huomion tässä kehityskulussa oon tehnyt tuon parin kuukauden takaisen vuodatuksen viimeisen lauseen suhteen. Mä todella uskon siihen nykyään. Kyllä on taas mahdottomasta tehty mahdollista, jos noita aikaisempia toivottomuuden olotiloja on uskominen. Mä en pelkää enää, ainakaan yhtä sairaalloisesti. Mulla on aika luottavainen fiilis. Ja tajusin tänään, et toivo on se joka tekee meidät eläväisiks. Ilman toivoa on niin lamaantunut olo.