Omaehtoinen kodinhengetär yrttikasvatuksen äärellä

Mä: Arvaa mitä? Musta tuntui ekaa kertaa oma koti ihan kodilta, kun tulin pitkästä aikaa takaisin. Mulle tuli samalla ihan hullu kodinhegetär-olo! Haluun siivota jääkaapin ja uunin ja vessan. Haluun sisustaa kämppää kaikilla pikkujutuilla ja kasvattaa yrttejä!

Kaveri: Ootko sä kipee?

En osaa selittää mistä tää kaikki lähti. Ehkäpä henkisesti mun vanhenemispäivä onkin vasta 6.5. eikä tammikuussa. Tai ehkäpä kesäinen aurinko on pistäny mun pään kesäasetuksille. Tai sitten vaan mun sisäinen kodinhengetär päätti viime viikolla että se haluis nyt vähän istuttaa yrttejä. En tiedä, eikä siinä oo yhtään mitään vikaa. Mä suorastaan nautin tästä, mutta tuo kaverin kommentti kertoo hyvin millainen mestari oon tiskivuorien kasvattamisessa (tiskikoneesta huolimatta) ja pyykkikasojen laajentamisessa ja kuinka hyvä oon lykkäämään siivoamista aina huomiselle. Tai ensi viikolle. No, aikuisten oikeesti antaisin itselleni diagnoosiksi kuitenkin stressitasojen pienentymisen ja kalenterin äkillisen laihtumisen.

Tää päivä on ollut ihan ihmeellinen. Aamulla ajattelin nopeasti peseväni keittiön bioroskiksen ja jääkaapin laatikon, johon oli mun työharjoitteluni aikana päättänyt asettua taloksi sohvaperunaksi muuttumassa oleva entinen tuorekurkku. Kohta huomasin pesseeni kaikki kylpyhuoneesta löytyvät laatikkoa tai ämpäriä vähänkin muistuttavat pölyn kerrostamat esineet. Ja peilit. Ja lattian. Ovenkarmeja myöten. Kun vihdoin yritin päästä vatsa kurnien aamupalalle, mun silmät porautui jääkaapin hyllyiltä pilkottavaan muruarmeijaan, joka oli sillä sekunnilla putsattava pois. Hoippuen ja silmät päässä pyörien pääsin lopulta puolen päivän jälkeen onnellisesti aamupalaankin käsiksi. Jossain kohtaa virtapiikkipäivän lomassa ehdin myös rustailla siivousliinoille värikoodatun listan, mikä on muuten tosi kätevä, jos tuppaa unohtamaan asioita helposti.

Jatkumoksi tavoilleni epätyypilliselle aamulle lähdin kauppaan ostamaan viimeisiä tarvikkeita yrttien siementen istuttamista varten, johon oli saanut innostuksen kipinän jo muutama päivä sitten. Valitettavasti epäilen vahvasti, että innostus saattaa päästä lopahtamaan tai sitten vaan yksinkertaisesti unohdan pitää mun yrttivauvat hengissä. Toivosta en kuitenkaan vielä luovu ja tavoitteena onkin saada loppukesästä edes yksi kokattu ateria omilla yrteillä höystettynä. Kaikki tuttujen vinkit ja netin syövereistä kalutut ohjeet takataskussani yritin lähteä pienestä ja istuttaa vain muutaman basilikan ja rukolan siemenen. Parkkeerasin itseni lämpöiselle parvekkeelle ja ryhdyin hommiin. Täytyy kyllä todeta, että tämä ei varmasti mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti ja jouduin hieman soveltamaan, mutta ei voi muuta kuin toivoa peukut pystyssä ja kädet ristissä, että tästä vielä jotain tulee!

Huomasin siinä häärätessäni, että meidän parvekkeellahan on mahtava mahdollisuus bongata lintuja ihan vierestä! Terkkuja vaan mun lintukuvauksesta
innostuneelle poikaystävälle. Ps. Kuvan keskellä on siis lintu, uskokaa tai älkää.

Ensiksi keräsin kaikki tarvikeet kasaan, jotta hommat sujuisi vaivattomasti. Sitten rei'itin muovilaatikkojen pohjat, jotta yrtit ei pääsisi hukkumaan ylimääräisen veden valuessa pois. Tämän jälkeen lisäsin mullan ja pyrin kastelemaan sen läpikotaisin suihkepulloa apuna käyttäen.

Istutusvaiheessa tökkäsin sormella pienet kuopat siemenille ja laitoin 4-5 siementä per muovipurkki. Siinä pikkuruisia siemeniä tuijottaessani mietin, että täytyy kyllä olla ihme, jos näistä pienistä papanoista jotain vihreetä vielä joku kaunis päivä kasvaa.

Siementen kylvämisen jälkeen laitoin elmukelmua vielä rasioiden päälle ja tein niihin reikiä. Kelmun pitäisi pitää lämpöä ja kostetutta tasaisempana ja reikien puolestaan estää yrttejä tukehtumasta. Itselle jäi vielä epäselväksi, koska nämä kelmut voi ottaa pois. Jos jollain on tietoa, saa valaista mua tietämyksellään :)

Lopuksi vielä askartelin etiketit purkkeihin tuollaisista mahdottoman suloisista liitutaulutarroista, että pysyn kärryillä kumpaa yrttiä loota sisältää. Laatikkojen sijoituspaikasta olin hieman epävarma, sillä rukolan olisi kai voinut kylvää suoraan parvekkeelle purkkeihin ja basilika puolestaan on kylmänarka, mutta tarvitsee valoa. Päädyin kuitenkin lopulta laittamaan purkit uhkarohkeasti ikkunalaudalle, jossa kyllä saattaa hieman vetää. Toisaalta paahtavan kuumakaan paikka ei saa olla, joten ajattelin ikkunalaudan olevan suhteellisen turvallinen, sillä aurinko paistaa tuohon vain aamuisin. Jälleen otetaan paikan suhteen vinkkejä vastaan konkareilta!

Nyt eikun ensimmäisiä vihreitä pikkuruisia odottelemaan!

Mitä tehdä kun banaanikärpäsyhdyskunta on löytänyt tiensä taloon, mutta opiskelumotivaatio on karannut samalla ovenavauksella

MESSAGE TO BEARS/ WAKE ME

Banaanikärpäsyhdyskunnan tuhoaminen, 
parien yhdennäköisyys ajan kuluessa, 
rakastuminen, 
kolmas pyörä, 
lapsiperheen arki, 
muistot kesältä, 
motivaation etsiminen, 
viime vuoden kokemukset,
kertomukset vieraskirjassa. 

Päivän polttavimmat puheenaiheet pienen opiskelijaboksin keittiössä ja valokuvien äärellä. 

Pienet rentoutumishetket arjen keskellä hyvän ystävän kanssa todella tekee hyvää miljoonasta ja kahdesta koulutehtävästä väsyneelle ihmisiselulle.  Maailma muuttuu hetkessä paremmaksi paikaksi, kun on ystävä joka muistuttaa ettei saa pelätä liikaa ja pitää elää tätä päivää. Kun on jätskiä, joka tuo kiitolliset muistot mieleen kesältä tunnelmallisten sarjavalojen ahkerasti peittäessä syksyn varjoja seinällä. Kun ottaa hetkeksi alas istumiselle ja hengähtämiselle aikaa, vaikka koulutehtävät väittää ettei sitä oikeasti muka olisi. 

Kiire ja stressi harhauttaa ajatukset liian helposti miinusmerkin puolelle ja sysää nautinnon sivuraiteille. Taidan elää aikaa, jolloin tiedostan iloksi lahjoitetut hetket vasta reilusti jälkijunassa. Rakkaat hetket viime kesältä nousikin taas mieleen ja silmäkulmiin, kun katseltiin vanhoja kuvia ja ymmärsin taas palan siitä, miten kiitollinen saan olla tuosta ajasta. 

Ensi viikolla saankin liimata palan kesältä ja mannerten takaa takasin kiinni povitaskun alla tykyttävään möykkyyn ja yrittää opetella ymmärtämään kuinka sekin ajanjakso elämässä tulee vihdoin päätökseen. Voi kun silloin osaisin olla kiitollinen heti enkä vasta ylihuomenna.

Voiko muuttolaatikot tanssia salsaa?

Pahvilaatikkorumba. Osoitteenmuutos. Asunnontarkastustilaus. Panikointi. Armoton jynssäys, pölyjen pyyhintä ja tahrojen poisto. Jääkaapin ja pakastimen sulatus. Ahdistus. Tavaroiden lastaus. Avainten palautus. Haikeus. Muutto. Ja kaiken päälle vielä flunssa. Näin paljon mahtuu asioita pieneen opiskelijaboksiin ja pienen opiskelijaboksin (lähes jo entisen) vuokralaisen päähän yhtenä viikonloppuna. Jännittävää, hämmentävää ja samalla niin ihanaa jättää tää vaihe elämässä taakse ja tallettaa se muistoksi tietokoneen kovalevylle sekä omaan pääkoppaan, joka lopulta antaa muistoille kuitenkin epärealistisen kauniin kultasilauksen päälle.

Mutta mitä kaikkea ensimmäinen vuosi oikeasti omillaan on sitten opettanut? No, vaikka ja mitä varmasti, mutta itsekseen sekä kämppiksen kanssa on usein tullut vuoden aikana hymy huulilla pohdiskeltua, että mitä kaikkea hyödyllistä sitä voikaan korkeakoulukeltanokka ja opiskelijakämpän"hengetär" oppia yhdessä vuodessa. Itsenäistymisen lyhyt oppimäärä, here we go!

Olen oppinut..

... karvaasti, että lähikauppa syö kaikki rahat.
... ja pyykkituvan pesukone sukat.
.., että Arki maitojuoma on Lidlin halvinta maitoa.
.., että ovisilmän suojaläppä kannattaa sinitarrata aukiasentoon, jotta asuntoonpyrkijän tarkkailu ovisilmästä sujuisi äänettömämmin.
... kuorimaan porkkanan mahdollisimman nopeasti 45 asteen kulmassa.
... vatkaamaan kerman vaahdoksi ilman vispilää.
.., että Netflixin kuukausimaksu on jostain syystä paljon helpompi perustella itselleen ilmaisen kuukauden jälkeen kuin ennen sitä.
... hampaat irvessä myöntämään sen tosiasian, että jos luentoja/opetusta on vasta iltapäivällä, aikaisin herääminen on lähes mahdottomuus.
... avaamaan kuoharipullon oikeaoppisesti katsomalla videon youtuben ihmeellisestä maailmasta.
... venkuloimaan VR:n lippuja halvemmaksi ostamalla matkat erikseen kaupunkien välillä.
... oman skypepuhelun maksimijaksamiskeston, joka hipoo seitsemän tunnin luokkaa.
.., että skypepuhelun aikana voi myös nukahtaa vastapuolen juttujen mielenkiinnosta riipumatta.
.., että lääkkeiden pakkausselosteesta panikoiminen voi aiheuttaa sivuvaikutusten vastareaktion. (lihasrelaksanteista pakkomielle tanssia keskellä yötä)
... poistamaan helposti tummat tee/kahvirinkulat mukien pohjalta.

.., että roskapussin pohjalle todella kannattaa laittaa sanomalehteä, jos roskapussi on feikki eikä aito.
.., että matka pesutuvalle on henkisesti paljon pidempi kuin fyysisesti.
... pyytämään (samoja) vieraita kymmeniä kertoja opettamaan keittämään kahvia, kun ei itse juo.
... huomaamaan, että yhdeksän kymmenestä, joille mainitsee opiskelualansa kysyy "mikä on toimntaterapeutti?"
... ja vastaamaan siihen tiivistetysti, että toimintaterapeutti on toimintaan mahdollistava asiakaslähtöinen tuuppari.
... huomaamaan hektisen arjen keskellä telkkarin katselukertojen määrän vuoden aikana jäävän yhden käden sormilla laskettavaksi.
... samoin kävelykadun liikkeiden vierailukerrat.
... hyväksymään, että siksi ei myöskään tiedä puoliakaan liikkeistä, joita keskustassa sijaitsee.
... hyödyntämään kämppiksen muuton jälkeen tyhjän huoneen mahtavaa akustiikkaa.
... elämään kuukauden ilman ruokapöytää.
... arvioimaan desimitan puuttuessa ainemääriä ensin laseissa ja lopulta jopa kämmenellä.
... epäilemään jokaisen jääkaapista pois otetun ruokatarvikkeen tuoreutta.
.., että maito muuttaa itsestään väriä valkoisesta läpinäkyväksi, mutta se tarvitsee muutoksen hieman aikaa ja omaa rauhaa.
... kutsumaan vieraita tasaisin väliajoin, sillä se on paras tapa saada kämppä siivottua.

Näiden erityisalojen ekspertiksi olen siis kuluneen vuoden aikana valmistunut, joten hei, jos joku edellä mainituista mietityttää niin meikälle vaan kyssäriä tulemaan niin vastailen kuin niksipirkan uudistettu versio 2.0. Voisin melkein vannoa, että vuosi on opettanut tällä saralla enemmän kuin opiskelu korkeakoulussa omasta alasta, mutta ehkä nämä opiskelijaelämän käytännön opit on vain opittu kovemman kantapään kautta...

Mutta hei! Mua kiinnostais tietysti myös tietää, mitä just sä oot oppinut kantapään kautta tai ilman opiskelijaelämään liittyen, nyt sisäiset niksipirkkanne esiin!

Millä aikakaudella eläisit, jos saisit valita? Entä millainen on unelmien kotisi?

Rakkaat lukijat, se on vihdoin saapunut.
Kevät.

Maaliskuu on jo kovaa kyytiä saapumassa tänne hyisen pohjoistuulen luvattuun maahan. 
Tuoko se mukanaan pyöräilykelit? (Ei ainakaan tämän päiväisen kauppareissun perusteella, kun liukastelin pyörällä pitkin peilijäätyneitä ja hiekottamattomia kävelyteitä..) 
Entä nahkatakit ja aurinkolasit? 
Eloon puhkeavat pörröiset pajunkissat?

kuvasta kiitokset herra P:lle!

Varmasti maaliskuu tuo ainakin yhden asian, nimittäin kysymyspostauksen! 

Kämppikseltä toiveita blogin suhteen kysellessä nousi ehdotus kysymyspostauksesta, jota oon toistaiseksi vielä vältellyt vähäiseen lukijamäärään vedoten. Päädyin kuitenkin lyttäämään ennakkoluuloni ja luottamaan siihen, että yhdenkin pienen ihmisen päähän mahtuu jo paljon kysymyksiä. Aikaa kolauttaa kysymyksiä kommenttiboksiin on 15.3. asti, jonka jälkeen kasaan lopputuloksen yhteen postaukseen ja vastaan ajatuksiinne parhaani mukaan. Eli nyt on teidän vuoronne avata sanaiset arkkunne ja päästää ilmoille mieltänne askarruttaneet kysymykset liittyen käytännössä mihin tahansa, mitä mieleen juolahtaa. Mitä opiskelet? Mihin haluaisit matkustaa?  Mikä on lempparisuklaasi? Minkä värinen on tulevaisuuden autosi? Mitä pukisit päällesi, jos tapaisit persidentin? Jos olisit vanha huonekalu, mikä olisit? Miltä maistuvat lumihiutaleet? Montako päivää on seuraavaan kuunpimennykseen? Ovatko mangustit herkkäkuuloisia? Tällä kertaa maltti ei ole valttia, vaan mielikuvitus! 

Antaapa tulla!

Ollaanko jo perillä?

Nää oli kuin jotain söpöjä eläimiä! Lampaita ehkä? Kirahvilampaita? Kirahvilampaita?!

Rakas Suomen säämme ei näköjään osaa päättää mitä olisi. Näin plussakelipäivänä, jolloin märkiä isoja lumihiutaleita on satanut harmaalta taivaalta koko päivän on hyvä katsella muutaman päivän takaisia rapsakoita pakkaskuvia.

Toisaalta tuossa säässä on pelottavan paljon samaa kuin mun mielialassa. Kylmä, kuuma, masentava, piristävä, ollako vai eikö olla, jäinen, hyinen, lämmin, vaihteleva.

Ruutinittomuus on varmaan laittanut loman kunniaks mun ajatukset sekaisin. Turhuuden tunne on alkanut vallata mun mielen kun päivät on olleet luokkaa netflix, bloggaus, netflix, netflix, kaverit, löhöys, netflix, turha nettisurffailu, netflix.. Kaipaan kai jo arkea takaisin, mutta en jaksaisi ottaa sitä vastuuta. Vastuuta pakoilevana erakkona on vaan niin hyvä olla. Kai? Tiedättekö sen tunteen ennen mitä tahansa esiintymistä, kun pelottaa niin vietävästi mennä tuulta päin, mutta toivoo aivan mielettömästi että se voisi olla jo ohi ja hyvänolon tunne valtais mielen? Siltä musta tuntuu, kun katson eteenpäin tulevaa arkea. Mutta siitä selviytymistä kutsutaan saavutukseksi. Kun ei ole rutiinin rutiinia, sitä velloo vaan tekemättömyyden ihanuudessa, joka muuttuu ajan mittaan turhuuden tunteeksi, saavuttamattomuudeksi.

Tänään mun mielessä kävi ajatus. Mitä jos en uskoisi Jumalaan? Jep. Aikaa kului, ja seuraava merkittävä ajatus, joka iski tajuntaan oli, että mitä jos mun elämä oliskin oikeesti yhtä turhaa kuin mun mieli on koko loppuloman yrittänyt huudella? Mitä jos mun elämä olis merkityksetöntä? Aika karmiva ajatus. Mun mielen valtas ymmärrys siitä, että sehän oikeestaan oli vastaus mun aikasempaan kysymykseen! Millaista mun elämä ois ilman uskoa? Mun elämä olis täysin tarkotuksetonta. En tiedä miten jaksaisin, jos en tietäisi että mun elämällä on joku merkitys. Joku suunta, jota kohti mä oon menossa. Sen tiedostaen on hyvä jatkaa eteenpäin vaikeampien ja turhalta tuntuvienkin aikojen läpi. Niinkuin Immanuel yhdessä lauluistaan toteaa:

Voin huoletta perillä painaa mun pään ja matkasta parhaasta kiittää. 
                                                                                               © Immanuel - Matkalla

Uuden vuoden toiveita ja tasapainottelua

Vuosi 2014

Well, it's been a year..

Vuosi 2014 on ollut riemua, hammasten kiristystä, itkua, rakastumista, uskaltamista, yrittämistä, epäonnistumista, pelkoa, luopumista, ymmärtämistä, uuden oppimista, kaaoksen hallintaa, siinä erittäin hyvin epäonnistumista, henkistä kasvua, kivuliasta sellaista, toimettomuutta, kykenemättömyyttä, kahta erityyppistä opiskelua, jotka ovat keskenään kuin yö ja päivä, jatkuvaa uusiin ihmisiin tutustumista, uusia ystävyyssuhteita, rukousta, ikävää, raskasta työntekoa, esiintymistä, rytmihäiriöitä, junassa istumista, yhteisöllisyyttä, yllätyssynttäreitä, lasersotaa, geokätköilyn ihmettelyä, 7h skypemaratoneja (oh boy..), itsensä nolaamista, tanssia, ikean lattioiden ja pikakassojen kuluttamista, tupareita, häpeää, hyväksymistä, muuttoa, muutosta, itsensä ylittämistä ja epäonnistuneita fudgeja.

Riippumatta siitä kuinka paljon ihania asioita tuohon vuoteen on mahtunut, oon oikeestaan aika ilonen, että se on takanapäin. Tuntuu, että joku asia on nyt paketoitu ja voin ryhtyä avaamaan uusia kääreitä sellaisesta paketista jota en ole ennen hypistellyt käsissäni. Hassua. Ihan kuin yksi yö muka muuttaisi kaiken ja nyt voisin aloittaa 'puhtaalta pöydältä', vaikka ihan samalla tavalla tänään on päivä kuin eilenkin ja elämä jatkuu. Ehkä ihminen tarvitsee tällaisia välinollauksia elämäänsä, jolloin voi miettiä menneitä hetkiä ja aloittaa uuden ajanjakson elämässään. Vähän samalta musta tuntuu myös aina kun joulu- tai kesäloma alkaa ja tuntuu, että joku asia on saatu päätökseen ja voi keskittyä johonkin täysin uuteen. Ei sillä, että uskoisin sen ajanjakson muuttavan sinänsä elämää millään tavalla, sillä vanhat asiat roikkuu silti meissä mukana ja hyvä niin, mutta ehkä meidän ihmisten on helpompi käsittää ja käsitellä asioita pienemmissä erissä. Joten nyt ryhdyn pelaamaan seuraavaa erää ja odottamaan uusia haasteita, joita tuo sama vanha arki tuo tullessaan.

Erityisesti vuoden loppupuolisko oli mulle rankka ja haluan jopa mielelläni jättää sen taakse, mutta silti joku osa musta yrittää kuitenkin ravistella päätänsä ja huutaa "en haluu, en haluu, en haluu" ja pyristellä irti siitä velvollisuudesta ottaa uus vuosi vastaan. Oon vähän "leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä" -fiiliksellä vielä, ja pelkään mitä kaikkea vuosi tuo tullessaan, mutta toivon, et asiat ja mun asennoituminen muuttuu vielä. Mulle vuoden vaihtuminen on muutenkin usein hämmentävän vaikee juttu. Tuntuu et vuoden loppuun asti voi vaan rentoutua siinä ihanassa lomatunnelmassa ja siinä tunteessa et on saavuttanut jotain ja päässyt jo näin pitkälle, mutta heti kun vuosi vaihtuu iskee ahdistus päälle. Jotenkin sen miettiminen, et nyt pitää taas alottaa uusi lukukausi ja handlata kauhea työmäärä mitä kevät tuo tullessaan ja hakea kesätöitä ja tehdä hyvä vaikutus työnantajiin ja olla jotenkin niin uusien tuulien ja uusien kujeiden huipulla että ja tehdä ties mitä lupauksia olla parempi minä puskee niin voimalla päälle, että mulle tulee henkinen oksennusreaktio. En halua, enkä pysty vastaanottamaan mitään, en pitämään mitään uutta sisälläni. Muutokset. Pelottavat muutokset. Mun pitää olla enemmän, parempi, paras. Paras vuosi ikinä. Hyi.

Näiden kahden mielikuvan välillä mun on vaan opeteltava tasapainoilemaan. Hellitettävä otetta etukäteen stressaamisesta, päästettävä irti kauhukuvien luomisesta ja vaan toisinaan go with the flow. Tänä vuonna aion ottaa askeleen sen edistämiseks. Ollaan mun rakkaiden pisimpään tunnettujen ystävien kanssa vakaasti päätetty tuhota tää tammikuun 1. päivän masis. Sallikaa mun olla hieman dramaattinen, mut ollaan päätetty olla sitä vahvempia, hyppiä sen päällä riemuiten sen selättämisestä ja murskata se niin pieniks palasiks ettei niitä enää osaa yhdistää edes suurennuslasin avulla. Miten? Kokoonnutaan yhteen ja tehään jotain superkivaa sen sijaan, että vaan vellottais kotona miettimässä tulevaisuutta ja maalailemassa kauhuskenaarioita seinille. Toimiiko? En tiedä, mutta on hyvä yrittää edes jotain.

Ja vielä. Koska tää postaus on jo yks maratoni, niin miksipä rikkoa kaavaa. Sanon vielä sanasen mun uuden vuoden lupauksista toiveista. En uskalla tehdä lupauksia, koska tiedän ottavani niistä paineita enkä muutenkaan haluais olla ihminen joka tekee lupauksia, joita ei voi varmasti pitää. Siispä tässäpä muutama ympäripyöreä.

Eli 7 toivetta vuodelle 2015:

 1. Tottakai rakkaan paluu Suomeen 
 2. Itseni ja erilaisuuden hyväksyminen ja oman persoonan ymmärtäminen  tää on ehkä just sitä parempi minä -osastoa, mutta psyykkaan itteeni toistelemalla itselleni tän olevan vaan toive, ei armoton lupaus
 3. Rakkaiden ystävien näkeminen ja ystävyyssuhteista huolehtiminen  toisaalta eräs ystäväni sanoi viisaasti, että on ihanaa kun ei välttämättä tarvi huolehtia ja ottaa stressiä jatkuvasta yhteydenpidosta, vaan voi jatkaa aina siitä mihin on jääty kun seuraavan kerran nähdään. Musta oikeen hieno oivallus!
 4. Foam rollerin hankkiminen ja sillä itseni kiduttaminen 
 5. Upee yhteisöllisyys, mitä edellinenkin vuosi oli pullollaan 
 6. Ekasta opiskeluvuodesta selviytyminen 
 7. Opiskelijabudjetin ruokareseptien pävitys  Vinkkejä, anyone?

miksi maapähkinällä on kova kuori?

                                      Poika & Maria - Tähti ikkunassa

Tänään otin toisen loikan jouluvalmistelujen ihmeelliseen maailmaan. Päätin rikkoa rutiineja ja leipoa jotain erilaista mitä meidän jouluun ei ole koskaan kuulunut eli fudgeja! Kauppareissuun kulutettu aika menikin hujauksessa purjehtiessani ympäri kauppaa etsien milloin ties mitäkin marshmallow fluffia, milloin kondensoitua maitoa tai milloin maapähkinävoita löytämättä mitään esimmäisellä, toisella tai ehkä edes kolmannella yrittämällä joulukiireisten ihmisten keskellä.

Oikeastaan leivoin nämä jo eilen, mutta tänään vietettiin ihana ilta kavereiden kanssa fiilistellen joulua ja päivittäen toistemme tietoisuudet tämän hetkisistä elämän koukeroistamme ja tarjoilin herkkuja siellä. Valmistuslistalla komeili hyvin kunnianhimoisesti sekä maapähkinä- että suklaafudgeja, joiden ohje löytyy täältä. Toiset fudget onnistuin kuitenkin vielä toistaiseksi selvittämättömällä syyllä failaamaan, mutta ainakin suklaaversioista tuli oikein mukavia jouluisia herkkupaloja!

Ilta kavereiden kanssa sekä tappelu fudgepatojen ääressä herätti mussa paljon myös elämää suurempia kysymyksiä, joihin jään mietiskelemään vastauksia tässä ihanan lämpöisessä jouluaattoa edeltävän yön tunnelmassa..

 Miksi maapähkinäfudget epäonnistuivat vaikka seurasin ohjetta? 

 Miksi kondensoitua maitoa myydään kahdessa eri hyllyssä eri hintaisena(eri merkkejä tosin) saman kaupan sisällä? 

 Miksi jouluna ei näe kavereita ja miksi niitä tulee ikävä juuri silloin kun on ne pari päivää vuodesta, jotka on pyhitetty  perheen keskeiselle ajalle? 

 Miksi uuden vuoden ihka ensimmäinen päivä, jonka tulis olla niin toivoa ja uusia kujeita (huh mikä clishe!!) täynnä on aina  niin masentava? (Päädyimme kamujen kanssa loistosuunnitelmaan kääntää uusivuosimasennus täysin vastakkaiseen suuntaan  tekemällä tänä vuonna yhteisvoimin jotain superkivaa!) 

 Miksi joululahjojen avaamisjärjestyksestä pitää tehdä itselleen ongelma? 

 Miksi ihmeessä jätin kaikki leffat ja kirjat kotiin, vaikka mulla olis vihdoin koko joululoma aikaa kuluttaa kaikkeen  hömppään? Oh why? 

 Miksi yöllä itsesensuuri katoaa ja on helpompi puhua ties mistä ihmissuhdekoukeroista vaikeisiin koti-identiteettikriiseihin? 

 Ja kaikkein hämmentyneimpänä kysmysmerkkinä olen yhä sen kysymyksen äärellä, että miksi, oi miksi ihmissuhteet on aina  niin vaikeita? 

Lahjapaketin muotoisia elämäntapahaaveita

Eilen jätin opiskelijaelämän taakseni hetkeksi ja lähdin kotikonnuille joulunviettoon. Illan vietin yrittämällä päästää luovuuteni valloilleen joululahjoja paketoidessa. Ai että mä rakastan tämmöstä pientä näpertelyä ja käsin tekemistä! Mun haaveena on, että saisin joku joulu tehtyä jok' ikisen joulupaketin sisällön omin pikku kätösin, mutta se vaatis tietty sitä, että suunnittelun aloittais jo hyvissä ajoin! Myös paketoinnissa olis kiva käyttää vähän enemmän luovuutta, eikä ostaa aina sitä perus lahjapaperia ja kiiltävää käkkäränauhaa. Kaikenkaikkiaan olis kiva kokeilla kaikkea vinkeetä, mitä ei heti ensimmäisenä tulis ajateltua! Vinkkejä?

Tänä vuonna otin kuitenkin seuraavan askeleen kohti tätä mun hyvin kausittaista do it yourself -elämäntapaa. Nimittäin opettelin lahjapussin taittelun ja ruusukkeen teon! Yllätin itseni myös omatekoisilla pakettikorteilla! Jipii! Molemmat ensinmainituista olivat loppujen lopuksi tosi yksinkertaisia tehdä, mutta varsinkin tuossa ruusukkeessa materiaali merkkaa paljon. Ohuesta käpristyvästä nauhasta ruusukkeen taikominen ei ole mitään juhlaa nopeutta ajatellen, puhumattakaan lopputuloksen siisteydestä. Olisi varmasti parempi käyttää jotain paperinarua tai aikakauslehdestä revittyjä suikaleita, mutta kyllähän tuostakin hätätapauksessa sai jotain luotua. Ja ah tuo lahjapussin taittelun opettelu on ratkaisu niin monen vaikeanmuotoisen lahjan paketointiin! Suosittelen lämpimästi varsinkin jos olet sitä paketoijatyyppiä, että tykkäät kierittää teippiä lahjan ympärille mahdollisimman kryptisesti puoli rullaa terveisin ei-lainkaan-vihjaileva mä, joka sai juuri poikaystävältään kyseisen mallisen paketin ja tappeli viisi minuuttia ennen kuin pääsi itse sisältöön käsiksi.. :D Toisaalta, jos haluat olla suloisen miehekäs ja pitkittää lahjan vastaanottajan jännitystä, lahjapussin taittelu ei ole sua varten! Huomatkaa nyt sarkasmini ja opetelkaa ihmeessä motiiveista riippumatta, kyseisen pussin ohjeen löysin täältä. Ruusukkeen ohje löytyypi puolestaan täältä.

Halusin vielä esitellä teille mun tän hetkisen lempparijoululaulun O come, O come Emmanuel! Videokin piti ihan kahtena kappaleena laittaa kun siinä on pari erilaista versiota, joista en osaa toistansa parempaa valita. Mikäs on teidän lemppari joulubiisi tänä vuonna?

November 28: Free day

NOVEMBER 28: FREE DAY (write about anything you want)

Vähän hävettää edes kirjoittaa kyseinen otsikko tuohon. Että marraskuu, joopasen joo.. No aina ei mene ihan käsikirjoituksen mukaan ja niin kävi tässäkin, että kiitollisuusprojektin viimeinen osa, jonka piti päättyä kiitospäivän tienoille päättyikin nyt ohi jopa itsenäisyys- ja lucianpäivänkin. Hups, pahoittelut siitä! Mutta en jää tuleen makaamaan ja yritän olla ihan über casual ja todeta, että on ollut kiireitä koulun ja elämän kanssa niin paljon (jep, tosi casual) etten ole jaksanut stressata blogista. Mistä kätevästi ehkä hieman notkuvan aasinsillan kautta pääsemmekin siihen, että viimeinen postaus aiheesta kiitollisuus koskee tällä kertaa rentoutumista!

Nyt kun aasit tuli puheeks niin ihan pakko mainita, että tiesittekö että aasin selässä kulkee risti? Siis tummemmat karvat muodostaa aasin selkään pitkittäisen siiman ja toisen lyhyemmän, poikittaisen viivan - aasinristin. En jaksa uskoa sen olevan sattumaa, että Jeesus ratsasti juuri aasilla Jerusalemiin ekana adventtina! Vitsit mitä symboliikkaa!

Joo, mutta takaisin pääjuoneen. Oon kiitollinen siitä, että pitkästä aikaa mulla on jo toinen (melkein) vapaailta putkeen! Siis mitä ihmettä?? Koko syksyn oon paahtanut menemään melkein jokaisen arki-illan ja usein myös viikonloppuisin jossain muualla kuin kotona. Nyt vihdoin kun joulu lähestyy ja harrastukset ja muut opiskelijaillat alkaa jäämään joulutauoille niin mulla on vihdoin vähän aikaa vaan jumittaa kotona, mikä ehkä onkin syynä siihen, et istun tässä koneen ääressä just nyt vääntämässä pitkän tauon jälkeen postausta. Tän syksyn aikana jos joskus on oppinut arvostamaan vapaailtoja! Nautin siitä, et saan vaan istua telkkarin ääressä ja neuloa sukkaa, soitella kitaraa, kattella leffoja tai kuunnella musiikkia ja datailla läppärillä ilman mitään sen suurempaa funktiota koko toiminnalle. Onkohan musta tulossa vanha? Ei sillä, etten olisi kiitollinen siitä, että mulla on elämässä menoja ja meininkejä, mutta välissä on hyvä vaan levähtää. Sen huomasin viimeistään siitä, kun viimeviikon tiistain tanssitunti peruttiin ja olin pelottavan iloinen edes siitä yhdestä vapaapäivästä, vaikka olinkin ihan täysillä suunnitellut meneväni sille tunnille riippumatta siitä, että olin jo neljättä viikkoa flunssassa ja koulutehtävien deadlinet painoi päälle. Siinä tekemisen flowssa vaan menee sokeana eteenpäin niin kauan kunnes joku katkasee sen ketjun. Joten ihmiset, ottakaa aikaa itellenne ja varsinkin nyt joulun aikana jättäkää turhat stressit taka-alalle ja r e n t o u t u k a a. Ihan totta. Sanon tän lähinnä itselleni, mutta jos joku teistä on samassa tilanteessa kun meikä niin nyt vähän niitä muttereita löysemmälle ja suupieliä ylöspäin. Maailma pyörii kyllä ilman meitäkin. (Huomatkaa mikä itsepsyykkaus..:--D)

ihmiset osaa olla kesällä tosi lepposii, mut mikä meihin iskee talvella?

Ps. Huomasin vasta nyt, että tälle postaukselle oli annettu nimeksi free day ja mä kerroin vapaapäivistä! Hassua!

November 22: An expectation

NOVEMBER 22: AN EXPECTATION

Tää pisti mut ajattelemaan. Lukiessani muita postauksia vastaavasta aiheesta ja miettiessäni tätä asiaa oman elämän kannalta tajusin kuinka paljon elänkään tällä hetkellä odotusten varassa. Ja kuinka paljon juuri se satuttaa mua ja tekee mun elämästä vaikeeta. Okei, mietitäänpä. Jos mulla ei olis mitään odotuksia tulevasta, odotuksia siitä et P tulee takas, siitä millasta meidän elämä olis sitten, miltä se tuntuis kun joku rutistaa mua sylissään niin kovasti, ylipäätään odotuksia, jotka on vasta tulevaisuudessa, niin kuinka paljon vähemmän mä pettyisin jos niitä ei tulekaan. Kuinka paljon vähemmän muhun sattuis kun en miettis niitä päivästä toiseen tajuten et mulla ei oo yhtäkään niistä, vaan eläisin sitä hetkee joka mulle on annettu nyt ja keskittyisin siihen. Eläisin sitä kuin viimeistä päivää mun elämässä. Kaikki ihana mikä siihen päälle tulee, olis vaan plussaa eikä odotuksin latautunut kuorma, joka onkin erilainen kuin olin toivonut. Mä odotan asioita ihan liikaa, pidän niitä mun maaleina, elän tulevaisuudessa ja mulla jää elämättä tää elämä joka mulla on parhaillaan käsissä. Nyt. Tässä.

"Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista,

se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. 

Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän."

- Mike Dooley

tätä timeanddate.com -sivustolta löytyvää laskuria mä käytän liian usein laskemaan niitä päiviä kuinka monta on jäljellä P:n paluuseen..

Tää kuva toimii erittäin hyvänä todisteena siitä, kuinka mä oikeesti odotan, odotan, odotan ja odotan. Must tuntuu et mun elämä alkaa vasta 301 päivän, 43 viikon, 9 kuukauden ja 28 päivän tai 7224 tunnin päästä. Mun ei pitäis ajatella näin, mut ajattelen silti. En vaan yksinkertasesti pääse siitä eroon. Jos jollakulla on joku kikkavitonen takataskussa tän suhteen, ole hyvä ja jaa se kommenttikentässä, mulla loppuu ideat kesken. Tai oikeestaan mulla ei oo niitä juuri ollenkaan.

Mutta nyt pitäisi sitten keksiä joku positiivinen odotus. Odotus, joka tuottaa kiitollisuutta. Luin jostain, et kun odotukset lähtee itsestä, se auttaa kehittymään ja saavuttamaan tavoitteita. Tällä hetkellä mun itse luomista odotuksista ehkä päällimmäisenä on oman suuntautumisen löytyminen ammatin suhteen. Toimintaterapian kenttä on niin laaja, et siinä suossa sompaillessa onnistuu varmasti käyttämään useammankin aikayksikön elämästään miettiessä mikä nyt olis se oma juttu. Nuoret, lapset, kehitysvammaiset, päiväkoti, sairaala, koulu, palvelutalo, oma yritys vai ihan joku muu? Kyllähän tämän pohdiskeleminen tuo myös paineita, mutta toisaalta yritän olla kiitollinen siitä, että ylipäätään olen miettimässä tällaisia juttuja opiskelijana verrattuna esimerkiksi vielä viime kevääseen, kun olin aivan pihalla mille alalle haluaisin edes hakea.

PS. Käykäähän kurkkaamassa, sain luotua yläpalkin linkkeihin luvattoman pitkän otsikon omaavat välilehdet!

November 8: Words

NOVEMBER 8: WORDS

"Musta se tuntuis luovuttamiselta, jos jätettäis tää kesken."

"Ei se oo luovuttamista, se on elämää."

November 4, 5, 6 & 7

NOVEMBER 4: AN EXPERIENCE

Tää on ehkä vähän huijausta, koska jos oisin päivittänyt ajoissa neljännen päivän en olis oikeesti ehtinyt kokea tätä kokemusta. Mut ehkä ei olla nyt niin tiukkapiposia ja kerron teille mun eilisestä kokemuksesta, josta oon kiitollinen. Eli homman nimi on Pimé Café, jonne me suunnattiin eilen kämppiksen kanssa pienoisen taivuttelupuheen (huonoja argumentteja, silmien räpyttelyä, kyllä te tiiätte..) jälkeen! Onko hajua, tietoa, kenties kokemuksia? 

Pimé Café on siis nimensä mukaan pimeä kahvila, joka toimii simulaationa sokean henkilön arkipäivästä. Paikalle saapuessamme meidät otti vastaan tarjoilija, joka vei meidät kädestä taluttaen pöytään paikalle istumaan. Ja uskokaa kun sanon et se kahvila oli oikeesti pilkkopimeä! Ei hämärä, vaan _pimeä_. Voitte uskoa, kuinka pelottavaa oli aluks kun tuntu et ei pysty hallitsemaan tilannetta ollenkaan, eikä paikalta pääse pois vaikka haluiskin, koska pimeässä ei näkis minne suunnata. Kun oltiin päästy istumaan, tarjoilija toi meille teen pöytään ja kaatoi mukeihin vettä sen jälkeen kun oltiin niitä haparoiden etsitty pöydältä pienoisen tuokion verran... Erityisen hienon kokemuksesta teki se, että tarjoilijat olivat itse käsittääkseni kaikki joko sokeita tai vähintäänkin näkövammaisia! Mieletöntä nähdä (heh) heidän työskentelyään. Siinä me sitten yritettiin kämppiksen kanssa paljon huonommalla menestyksellä tarjoilijaan verrattuna pimeässä löytää sokeria ja kaataa maitoa sen verran mukiin ettei se tulvi yli. Parasta oli ehkä huomata hetkisen päästä kun oltiin pöydässä istutttu, että meillä onkin pöytäseuraa :--D Oli muuten yllättävän helppo keskustella ennakkoluulottomasti ventovieraiden kanssa kun ei nähnyt heitä ja toisinpäin! Pimé Café ilmeisesti kiertää ympäri Suomea ja järjestää vastaavia kahvilapäiviä aina silloin tällöin. Jos joskus tulee vastaan, niin kannattaa ehdottomasti kokeilla!

tässä kuva pimeästä kahvilasta! no vitsi vitsi..

Eilinen oli oikeastaan kokonaisuudessan kyllä sellainen kokemus! Oli hauska sattuma, että samana päivänä aikaisemmin olin päässyt koulujuttujen muodossa kokeilemaan elämää pyörätuoliasiakkaana. Kierreltiin koulukavereiden kanssa keskustaa pyörätuolissa istuen ja testailtiin millaisia käytännön asioita (kynnyksiä, luiskoja, leveitä ovia, hissejä..) oli otettu huomioon pyörätuolilla liikkujoita varten. Oli hienoa ja yllättävääkin kokea, millasta asiakaspalvelua sai ja miten ihmiset suhtautuivat meihin. Hämmentävää, mutta ennenkaikkea silmiäavaavaa! Ehdottoman hyvä kokemus näin sosiaali- ja terveysalaa opiskelevalle, parhaiten sitä oppii ymmärtämään toisen näkökulmaa itse kokeilemalla!

NOVEMBER 5: A TALENT YOU HAVE

Mmm... tanssi. Joo. Se se taitaa olla. Just tänään viimeks mietin, kuinka rakastan sitä, kun voi laittaa keskittymisen hetkeks johonkin täysin muuhun ja unohtaa kaiken siihen liittymättömän. Tanssitunnilla keskittyminen vie niin paljon tilaa kaikelta muulta aivotyöskentelyltä, että olis varmaan turha edes yrittää miettiä omia murheita ja huolia. Ja se tunne kun hiffaa jonkun liikkeen ekaa kertaa! Tai saa tahkottua jonkun sarjanpätkän läpi, jota on vasta opetellut! Ja puhumattakaan musasta, sillä on joku ihme vaikutus, joka aiheuttaa lähes automaattisesti jäätävän flow-tilan ja aika kuluu mielettömällä tahdilla. Jos tanssisin seuraavat 10 kuukautta putkeen,  niin tuntuiskohan musta et P olis täällä huomenna? :--D Ehkä, ja just siks oon just nyt erittäin kiitollinen tästä harrastuksesta.

NOVEMBER 6: A FAILURE

Tää on oikeestaan yks mokien sarja, mikä saa mut kiitolliseks, mut ei anneta sen häiritä! Viime syksynä oltiin pienellä opistoporukalla Hämeenlinnassa soittelemassa parisen tuntia hengellisiä biisejä keskustorin laidalla valitettavasti melko näkyvällä paikalla.. Meillä oli soittimina kitara ja cajon eli semmonen rumpuboksi mitä soitetana käsillä. Meikämandoliinihan sitten halus ehdottomasti kokeilla soittaa cajonia, kun olin siitä haaveillut ja ikinähän en kyseiseen vempeleeseen ollut ennen sitä hetkeä edes koskenut. On varmaan äärimmäisen hyvä ellei paras paikka opetella soittamaan kyseistä soitinta kadulla. Veikkaan, että oot tottunut katusoittajiin, jotka edes suurinpiirtein osaa hommansa, mutta ehei, se ei selvästikään kiinnostanut mua silloin :-D. Mutta toisaalta oon sysännyt häpeän jonnekin tosi syvälle ja oon vaan kiitollinen siitä, että vaikka mun soitto kuulosti kaikkea muuta kuin nätiltä, niin silti meillä oli mielettömän hauskaa enkä antanut sen häiritä. Opin varmaan tuossa hetkessä vähän päästämään irti liiasta itsekriittisyydestä ja ymmärsin et pikkumokat on täysin sallittuja ja vaikka toi juttu itsessään oli pieni, niin mulle se kuitenkin tuo tosi ilosenkiitollisen fiiliksen kun sitä päivää muistelee. Ihan itsesuojelun kannalta toki oli kuitenkin varmaan ihan hyvä, että tuijotin jonnekin muualle kuin ohikulkeviin ihmisiin, enkä todellakaan halua tietää sitä lukumäärää kuinka monta tuttua siitä käveli tän muusikon ohi.

NOVEMBER 7: JOB

Oon nyt ollut viime päivinä innoissani siitä, et mua pyydettiin pitämään keväällä nuorteniltoja! Ootan sitä 'työtä' kyllä kiitollisena siitä, että mulle tarjoutui tällainen mahdollisuus. Aluks ajattelin, että mun aikataulu on liian täys, mutta kyllä sinne kuitenkin muutama ilta saatiin mahtumaan ja nyt onkin mielessä pyörinyt jo kaikenlaisia ideoita mitä niiden nuorten kanssa vois tehdä! Nuorten kanssa touhuillessa on hienoa se, että se palaute on niin välitöntä. Huomaat kyllä heti jos oot tehnyt jotain 'väärin' tai jos sulla on auktoriteetti hukassa, mut toisaalta sen huomaa kyllä myös helposti, jos nuoret kunnioittaa ja niillä on hyvä olla :--) Eikun kevättä odotellessa!

Tykkään, tahdon, kaipaan, tarvitsen, rakastan

Mitä kuuluu? Miten menee? Mikä fiilis?

Tuosta on tullut yks vaikeimmista kysymyksistä vastata nyt viimeaikoina. Vastaanko rehellisesti? Missä menee raja kuinka paljon kerron? Läheisimmille ihmisille on luonnollisesti helpompi avautua ja kertoa, mitä oikeesti kuuluu kuin puolitutuille. Mutta pitäiskö puolitutuille sitten valehdella ja sanoa että hyvin pyyhkii, vaikka oikeesti ei meinaa saada edes pientä hymyä revittyä huulille kasvattamaan uskottavuutta..? Onko Suomikin loppujen lopuks sellainen small talk -maa, jossa odotetaan vaan muodollisuuksien nimissä lausuttua "I'm fine, thanks"-kommenttia,  kun joku kyselee kuulumisia? En tiedä, enkä sinänsä ota kantaa kumpi parempi,  mutta mulle on muodostunut elämääkin suuremmaks ongelmaks tää asia. En vaan yksinkertaisesti tiedä, mitä tuohon pitäis vastata. Kohtalotovereita?

En haluais kuulostaa sääliä kerjäävältä reppanalta, jos avaudun puolitutulle että nyt ei oo elämäni parasta aikaa. Mutta toisaalta tiedän ite, kuinka läpinäkyvää se on, jos vastaa "ihan hyvin" vaikka oikeesti ois ihan palasina. Usein oon sit tyytynyt vastaamaan,  että mitäs tässä, ihan ok. Ihan ok?? Aivan sama kun jättäis kysymykseen vastaamatta ollenkaan. Eihän tuo kerro mitään, mitä kuuluu :D usein myös tulee alettua kiertelemään epäsuorasti pidemmän kaavan kautta lörpöttelemällä kaikenmaailman koulussaonkiireitä ja ihanjeeskävineilenmuutensielläjatäällä -juttuja,  jotta välttäis vastaamasta suoraan kysymykseen. Mikä tässä kanssakäymisessä on niin vaikeeta. Eikö vois vaan vastata, että hyvin tai huonosti, jos oikeesti menee niin. Teenkö mä vaan kärpäsestä härkäsen taas itelleni? Painiiko kukaan muu oikeesti tällaisten epäoleellisten juttujen kanssa? Pelastakaa joku mut!