Tykkään, tahdon, kaipaan, tarvitsen, rakastan

Mitä kuuluu? Miten menee? Mikä fiilis?

Tuosta on tullut yks vaikeimmista kysymyksistä vastata nyt viimeaikoina. Vastaanko rehellisesti? Missä menee raja kuinka paljon kerron? Läheisimmille ihmisille on luonnollisesti helpompi avautua ja kertoa, mitä oikeesti kuuluu kuin puolitutuille. Mutta pitäiskö puolitutuille sitten valehdella ja sanoa että hyvin pyyhkii, vaikka oikeesti ei meinaa saada edes pientä hymyä revittyä huulille kasvattamaan uskottavuutta..? Onko Suomikin loppujen lopuks sellainen small talk -maa, jossa odotetaan vaan muodollisuuksien nimissä lausuttua "I'm fine, thanks"-kommenttia,  kun joku kyselee kuulumisia? En tiedä, enkä sinänsä ota kantaa kumpi parempi,  mutta mulle on muodostunut elämääkin suuremmaks ongelmaks tää asia. En vaan yksinkertaisesti tiedä, mitä tuohon pitäis vastata. Kohtalotovereita?

En haluais kuulostaa sääliä kerjäävältä reppanalta, jos avaudun puolitutulle että nyt ei oo elämäni parasta aikaa. Mutta toisaalta tiedän ite, kuinka läpinäkyvää se on, jos vastaa "ihan hyvin" vaikka oikeesti ois ihan palasina. Usein oon sit tyytynyt vastaamaan,  että mitäs tässä, ihan ok. Ihan ok?? Aivan sama kun jättäis kysymykseen vastaamatta ollenkaan. Eihän tuo kerro mitään, mitä kuuluu :D usein myös tulee alettua kiertelemään epäsuorasti pidemmän kaavan kautta lörpöttelemällä kaikenmaailman koulussaonkiireitä ja ihanjeeskävineilenmuutensielläjatäällä -juttuja,  jotta välttäis vastaamasta suoraan kysymykseen. Mikä tässä kanssakäymisessä on niin vaikeeta. Eikö vois vaan vastata, että hyvin tai huonosti, jos oikeesti menee niin. Teenkö mä vaan kärpäsestä härkäsen taas itelleni? Painiiko kukaan muu oikeesti tällaisten epäoleellisten juttujen kanssa? Pelastakaa joku mut!

sunnuntain itkufiiliksiä

Musta tuntuu tällä hetkellä siltä, et antaisin melkeen mitä vaan, jos saisin rakkaan tänne mun viereen just nyt. Tai edes, että se vastais mun viestiin. Nää on niitä hetkiä, mitä pelkään kaikkein eniten: panikoin sitä, kun ei oo moneen tuntiin kuulunu mitään ja alan miettiä, mitä kaikkee on voinut tapahtua. Koska en mitään muuta saa aikaseks, yritän nyt edes kirjottaa jotain.

Eilen yöllä yritettiin mun kämppiksen kanssa keksiä eri keinoja, miten saadaan P takas Suomeen jo aikasemmin. Niitä keinojahan löyty sitten Narnian vaatekaappimaailmanmatkustuksesta siihen, et hankkiudun vaikeuksiin niin, että P joutuu tulee vapauttaa mut putkasta maksamalla musta vaadittavat lunnaat. Mut yllättävää kyllä näistä meidän ideoista oikeen mikään ei ollut pidemmän pohdinnan jälkeen toteuttamiskelponen (vaikka mun tekiskin mieli mennä kököttämään vaatekaappiin ja odottaa, et koska niiden takkien takaa paljastuu Aasia..) ja musta alkaa tuntua et mun ainoo vaihtoehto on tyytyä odottamaan ens syksyyn.

Samalla niin karua ja lohduttavaa ajatella, että enää vuosi. Kolmeentoista kuukauteen verrattuna se kuulostaa ihanalta, mut siihen nähden mitä kaikkee on vielä edessä se kuulostaa vaan surkuhupaisalta. Ei kukaan täysjärkinen sano, et jonkun rakkaan näkemiseen on enää vuosi aikaa. Mutta mä luulen, et se on ainoa vaihtoehto. Paitsi, että sekään ei tunnu vaihtoehdolta. Tuntuu, etten voi mitenkään jaksaa sitä. Haluaisin vaan jäädä tähän lattialle makaamaan ja herätä syyskuussa 2015. Miksei se voi olla mahollista? Kuinka paljon itkua, kipua, murhetta joudun vielä kestämään? Miksei tää pahin vaihe voi mennä ohi jo? Se vaan käy sietämättömämmäks koko ajan. Musta tuntuu, et yks suurimmista huijauksista, mitä mulle itseni mukaanlukien on yritetty uskotella, on se, että kyllä se aika kuluu nopeesti. Vuosi menee nopeesti. Pian te taas näätte. Ei se oo loppujen lopuks niin pitkä aika. Mut nyt täytyy sanoa, että en usko sitä enää. Mäkin luulin aluks, että kyllähän se aika nopeesti menee.  Niin, kyllähän se meneekin, jos ei oo mitään mihin peilata sitä. Mutta yritäpä odottaa jotakin ja samalla sanoa, että aika kuluu nopeesti. Odottavan aika on pitkä, niin kun sanotaan. Varsinkin, jos odottaa jotain elonmerkkejä rakkaalta. Miks pitää olla tän ärsyttävän nettiyhteyden varassa? Sen edessä on jotenkin niin voimaton.

Ei mikään miltään tunnu ajankulku vaan turtu

Mä en ois ikinä uskonu, et kolme viikkoa voi kulua näin hitaasti. Tää tuntuu ikuisuudelta. Luulen et viimeks tutti suussa on kolme viikkoa tuntunu yhtä loputtomalta. Jos pelkäätte ajan nopeeta kulumista, sitä tunnetta kun vuodet vaan vierii liian nopeesti, niin suosittelen jonkun asian odottamista tai päivien laskemista. Ajankulu ei oo IKINÄ hidastunu näin paljon. Tuntuu et muut elää elämäänsä normaalitahtia, mut mä oon jääny jumittaan paikalleen. Tuntuu et oisin eläny jokaisen päivän kahdesti. Ei, kolmesti. Päivät sinänsä kuluu ja on täynnä tekemistä, mut aika m a t e l e e . Eilenkin luulin lukeneeni jonkun sähköpostin monta päivää sitten, mutta sain kuulla kavereilta, jotka oli saanut saman mailin, että se tuli inboxiin vasta toissapäivänä. Siis mitä ihmettä??

Usein myös ehdin panikoida, et "apua en oo päivittäny blogia aikoihin, se on ihan kuollu!" ennen kun tuun tarkistaneeks, että edellisesta postauksesta on tosiaan vasta se pari päivää aikaa. Huoh. Ja vaikka olis kuinka paljon tekemistä, mulla on ainakin ollut aamusta iltaan melkeenpä _joka_ päivä P:n lähdön jälkeen tekemistä, niin ei, ei vaan kulu. Auta armias, jos olis vielä paljon tylsiä hetkiä ja tekemisen puute. Musta varmaan tulis mummo kahteen kertaan siinä ajassa, kun muille on ilmestyny kasvoille yks ryppy. 

En mielestäni edes laske päiviä, okei tosi harvoin (varmaan sekin tapahtuu sit joka päivä, luulen vaa tekeväni sitä tosi harvoin), mut silti tuntuu et aika ei liiku. Joskus mä laitan sekuntikellon kännykästä päälle ja tuijotan sitä ihan vaan varmistaakseni, että aika oikeasti kuluu. En oo koskaan ollut näin tietonen, monesko päivä kuukaudesta on tai mikä viikonpäivä on parhaillaan menossa. Ennen olin niitä ihmisiä, jotka hyvä että tiesivät mitä vuodenaikaa eletään ilman että katso ikkunasta pihalle.

Eikä muuten varmaan yhtään helpota tätä tilannetta, et mun seinällä on kello, jossa ei oo paristoja.



Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

maailman toisella puolen

Niin kuin tuossa aikaisemmin mainitsin, tässä on ollut viime ajat tosi vaikeita. Rankkoja hetkiä on käyty läpi. Mut niistä on opittu. Koen et oon nyt vahvempi, vaikka tiedän et tuun kipuilemaan näiden samojen asioiden äärellä vielä monen monta kertaa vuoden ja todennäköisesti koko loppu elämäni aikana. Tuun tuhlaamaan viime viikkoisten kahden vessapaperirullallisen lisäksi vielä monta samanlaista kuivatakseni mun kyyneleet. Tuun istumaan lattialla niin pitkään tuijottaen vaan yhtä kohtaa, et viimenenkin paikka kropasta puutuu. Tuun epäröimään ja tuskailemaan näitä juttuja varmasti vielä uupumiseen asti, mut uskon et se on sen arvosta.

Ekat pari viikkoa P:n lähdön jälkeen oli lähes jatkuvaa itkun tuhertamista, asioiden pyörittelyä, huolien kasvattelua, epätoivon hetkiä, fyysisiä oireita, merkityksettömyyttä, yksinäisyyttä. Ei juuri mitään muuta. Oli hyviäkin hetkiä, mut oikeestaan kaikki tuntu turhalta, tuntu et ei mikään kestä kuitenkaan kauaa niin ihan sama. Sit tässä eräänä aamupäivänä koin totaalisen romahduksen. Itkin ja melkeen huusin, et miks mun täytyy käydä tää kaikki nyt läpi? Miks mun täytyy olla kokoajan yksin? (oon siis todella riippuvainen ihmisten seurasta, pelkään usein olla yksin ja kaipaan muita turvallisuuden tunteen saavuttamiseks) Entä missä on Jumala? Olin ekaa kertaa oikeesti rehellinen. Aikasemmin olin vaa itkeny hetken ja yrittäny kasata itteni melkeen heti. En ollut uskaltanut myöntää itelleni, mitä oikeesti ajattelin. Ajattelin, että kyllä mä pärjään kun on vaan tarpeeks ihmisiä ja tekemistä ikävän turruttamiseks. Mut ei se menny niin, mua sattu henkisesti edelleen niin paljon. Totesin yläkertaan et en jaksa enää. En jaksa enää pelätä. Jopa lattialla istuminen ja hengittäminen tuntuu raskaalta. Mikään ei enää kiinnosta. Missä apu kun sitä oikeesti tarvitaan?

No, eipä mennyt kauaa kun alkoi tapahtua. Maapallon toisella puolella. Jep. Sinne oli kerääntynyt joukko ihmisiä tietämättä mun tilanteesta P:n ympärille ja ne kanto yhdessä mun huolet parempiin käsiin kun en ite enää jaksanut uskoo et tästä voisin selvitä. Tunsin oloni rakastetuks. Vaikka mua ensin revittiin rikki, mut pistettiin matalaks ottamalla mun elämästä pikkuhiljaa asioita mun ulottumattomiin, jotka oli ollut jo niin pitkään pysyviä et olin ottanut ne itsestäänselvyytenä. Tajusin et olin aina pelon ja epätoivon hetkellä juossut ihmisten luo, odottanut helpotusta siitä, että olin jotenkin alitajuisesti toivonut, että P tulis takas kesken kaiken ja yrittänyt keksii vaikka mitä tekemistä niin ettei mun tarvis ajatella, pysähtyä.

Mut mistään niistä en voi sitä tyydytystä elämääni saada. Millään niistä en voi täyttää yksinäisyyttäni. En voi luopuu mun peloista tarrautumalla mihinkään, mikä ei oo kestävää.

Jäljelle jäi vain Jumala.

Mulle ei jätetty muuta vaihtoehtoo kuin tarrautuu siihen ainoaan mikä on pysyvää, mikä ei muutu vaikka ajat muuttuis. Vaikka olin tuolla hetkellä varma etten voi saada yläkerrasta apua tässä ajassa, niin sain taas silti huomata jälleen kerran että mun hätähuuto kuultiin. Vaikka en vieläkään oo yhtään sen varmempi niistä asioista, joita pelkäsin aiksemmin enkä voi olla varma et asiat menee niinkun tahtoisin, niin mulla on silti paljon luottavaisempi olo. Jopa ilonen olo.

Jostain hetki sitten luin, että muutos mitä Jumala meissä tekee ei tunnu siltä, kuin lapsi pakotettais syömään vihanneksia, vaan siltä, kuin orja vapautuis kahleista ekaa kertaa elämässään. Musta tuntuu koko tästä läpikäytävästä kipuprosessista huolimatta aikalailla just tältä. Mua ei oo pakotettu tähän. Ei mulle oo myöskään koskaan luvattu et asiat menis kivuttomasti. Mut mulle on luvattu et asiat menee kuitenkin lopulta hyvin. Tuntuu et musta irrotettiin pala riippuvaisuudesta ihmisiin ja tilalle tuli jotain parempaa. Vaikka muutosten läpikäyminen elämässä olis tuskaa, niin matkan päässä odottaa voitto. Siihen lupaukseen mä luotan.

"I'm holding on to You, 

It's all I know to do, 

When fear has had me bound, 

When enemies surround, 

There's freedom in this truth

--

The thorns of my pain You wore in a crown,

When You bowed Your head,

Your love was poured out,

And my chains hit the ground."

© Leeland - Chains hit the ground

uskottavuuden rippeiden varjelua

Heissan ihmiset! Tässä on mennyt nyt  useempi päivä, etten oo juuri edes ehtinyt tai jaksanut ajatella blogia. On ollut hetkiä, jollon ois vaan halunnut vajota tiedostamattomaan tilaan, jossa ei tajua eikä tunne mitään, mut ehkä niistä fiiliksistä joskus myöhemmin.. Nyt on taas toistaseks vähän valosampi mieli ja jaksan tännekin jotain kirjotella.

Eilen heräsin todellisuuteen, et mulla ei oo mitään vihkoa mihin kirjottaa muistiinpanoja seuraavan päivän anatomian ja fysiologian luentoa varten! Kirjakauppaanhan en olisi ehtinyt, joten aloin tutkimaan, mitä olis tehtävissä ja mitä multa kotoa löytyis sen sijaan, että olisin perehtynyt tulevan luennon materiaaleihin..hups.

Löysin tällasen ikivanhan varmaan jostain ala-asteajoilta olevan ihan perusvihon, joka oli melkein tyhjä. Siinä oli tietenkin joku nolo tarra, jota yitän tässä kovasti sormella peittää ja kannessakin teksti "luontovihko" mitä ikinä se sitten on mahtanut pikkunhennun päässä tarkottaakaan vihossa, jonka sisältä löytyi yks piirretty heppa :D

Jooo no, on varmaan sanomattakin selvää, että halusin suojella uskottavuuttani peittämällä kannet jollain. Pyörin kämppää epätoivosena ympäri edestakasin löytääkseni jotain, millä tuon ulkomuotoa saisi vähän nätimmäks (tai edes vähemmän noloksi!!) Lopulta löysin jonkun vanhan julisteen, jota en aio seinälle laittaa ja aattelin et miksikäs ei, kuka kieltää mua päällystämästä sillä vihkoja.

Leikkelin julisteen uuteen uskoon ja länttäsin vihkoon kiinni. Päälle vielä leikkasin harmaasta kartongista lätkän, johon kirjotin, mitä vihko sisältää.

Lopuksi päällystin kirjan vielä muovilla, että kaikki liikkuvat osaset pysyy kasassa, sillä enhän tietenkään löytänyt täältä muuttokaaoksen keskeltä (on muuten äärimmäisen kätevä keino laittaa kaikki muutokaaoksen piikkin) liimaa mistään...

Tässä lopputulos! Huomatkaa ukkeli, joka sattu julisteessa olemaan just sopivasti näin anatomiaa ja fysiologiaa ajatellen. Nyt kelpaa tätäkin luontovihkoa kantaa koulussa mukana!