maailman toisella puolen

Niin kuin tuossa aikaisemmin mainitsin, tässä on ollut viime ajat tosi vaikeita. Rankkoja hetkiä on käyty läpi. Mut niistä on opittu. Koen et oon nyt vahvempi, vaikka tiedän et tuun kipuilemaan näiden samojen asioiden äärellä vielä monen monta kertaa vuoden ja todennäköisesti koko loppu elämäni aikana. Tuun tuhlaamaan viime viikkoisten kahden vessapaperirullallisen lisäksi vielä monta samanlaista kuivatakseni mun kyyneleet. Tuun istumaan lattialla niin pitkään tuijottaen vaan yhtä kohtaa, et viimenenkin paikka kropasta puutuu. Tuun epäröimään ja tuskailemaan näitä juttuja varmasti vielä uupumiseen asti, mut uskon et se on sen arvosta.

Ekat pari viikkoa P:n lähdön jälkeen oli lähes jatkuvaa itkun tuhertamista, asioiden pyörittelyä, huolien kasvattelua, epätoivon hetkiä, fyysisiä oireita, merkityksettömyyttä, yksinäisyyttä. Ei juuri mitään muuta. Oli hyviäkin hetkiä, mut oikeestaan kaikki tuntu turhalta, tuntu et ei mikään kestä kuitenkaan kauaa niin ihan sama. Sit tässä eräänä aamupäivänä koin totaalisen romahduksen. Itkin ja melkeen huusin, et miks mun täytyy käydä tää kaikki nyt läpi? Miks mun täytyy olla kokoajan yksin? (oon siis todella riippuvainen ihmisten seurasta, pelkään usein olla yksin ja kaipaan muita turvallisuuden tunteen saavuttamiseks) Entä missä on Jumala? Olin ekaa kertaa oikeesti rehellinen. Aikasemmin olin vaa itkeny hetken ja yrittäny kasata itteni melkeen heti. En ollut uskaltanut myöntää itelleni, mitä oikeesti ajattelin. Ajattelin, että kyllä mä pärjään kun on vaan tarpeeks ihmisiä ja tekemistä ikävän turruttamiseks. Mut ei se menny niin, mua sattu henkisesti edelleen niin paljon. Totesin yläkertaan et en jaksa enää. En jaksa enää pelätä. Jopa lattialla istuminen ja hengittäminen tuntuu raskaalta. Mikään ei enää kiinnosta. Missä apu kun sitä oikeesti tarvitaan?

No, eipä mennyt kauaa kun alkoi tapahtua. Maapallon toisella puolella. Jep. Sinne oli kerääntynyt joukko ihmisiä tietämättä mun tilanteesta P:n ympärille ja ne kanto yhdessä mun huolet parempiin käsiin kun en ite enää jaksanut uskoo et tästä voisin selvitä. Tunsin oloni rakastetuks. Vaikka mua ensin revittiin rikki, mut pistettiin matalaks ottamalla mun elämästä pikkuhiljaa asioita mun ulottumattomiin, jotka oli ollut jo niin pitkään pysyviä et olin ottanut ne itsestäänselvyytenä. Tajusin et olin aina pelon ja epätoivon hetkellä juossut ihmisten luo, odottanut helpotusta siitä, että olin jotenkin alitajuisesti toivonut, että P tulis takas kesken kaiken ja yrittänyt keksii vaikka mitä tekemistä niin ettei mun tarvis ajatella, pysähtyä.

Mut mistään niistä en voi sitä tyydytystä elämääni saada. Millään niistä en voi täyttää yksinäisyyttäni. En voi luopuu mun peloista tarrautumalla mihinkään, mikä ei oo kestävää.

Jäljelle jäi vain Jumala.

Mulle ei jätetty muuta vaihtoehtoo kuin tarrautuu siihen ainoaan mikä on pysyvää, mikä ei muutu vaikka ajat muuttuis. Vaikka olin tuolla hetkellä varma etten voi saada yläkerrasta apua tässä ajassa, niin sain taas silti huomata jälleen kerran että mun hätähuuto kuultiin. Vaikka en vieläkään oo yhtään sen varmempi niistä asioista, joita pelkäsin aiksemmin enkä voi olla varma et asiat menee niinkun tahtoisin, niin mulla on silti paljon luottavaisempi olo. Jopa ilonen olo.

Jostain hetki sitten luin, että muutos mitä Jumala meissä tekee ei tunnu siltä, kuin lapsi pakotettais syömään vihanneksia, vaan siltä, kuin orja vapautuis kahleista ekaa kertaa elämässään. Musta tuntuu koko tästä läpikäytävästä kipuprosessista huolimatta aikalailla just tältä. Mua ei oo pakotettu tähän. Ei mulle oo myöskään koskaan luvattu et asiat menis kivuttomasti. Mut mulle on luvattu et asiat menee kuitenkin lopulta hyvin. Tuntuu et musta irrotettiin pala riippuvaisuudesta ihmisiin ja tilalle tuli jotain parempaa. Vaikka muutosten läpikäyminen elämässä olis tuskaa, niin matkan päässä odottaa voitto. Siihen lupaukseen mä luotan.

"I'm holding on to You, 

It's all I know to do, 

When fear has had me bound, 

When enemies surround, 

There's freedom in this truth

--

The thorns of my pain You wore in a crown,

When You bowed Your head,

Your love was poured out,

And my chains hit the ground."

© Leeland - Chains hit the ground