TJ0 ja kryptinen sukelluskurssi

Ihana, jännittävä, uskomaton ja pitkään ja hartaasti odotettu TJ0 koitti vihdoin harmaana aamuyönä Helsinki-Vantaan lentokentällä reilu viikko sitten!! Käsittämätöntä. On tosi vaikeaa sisäistää, että P on lopulta palannut Suomeen. Fiilikset on vielä hyvin hämmentyneet ja niitä on vaikea kasata edes itselleni ymmärrettävään muotoon, mutta yritän silti.


FIILIKSET NYT

"On vaikea ymmärtää eteenpäin, ja taaksepäin katsoa. Vaikea nähdä tämä ja nyt, sillä äsken oli vielä huomenna."

On vaikea ymmärtää kuinka mun ei tarvikaan enää laskea aikaeroa, kun harkitsen soittamista P:lle tai sanoa hyvää yötä neljältä iltapäivällä. Mun ei tarvi itkeä sitä, kuinka ei voida soittaa tavallisella liitymällä vaan joudutaan olemaan takkuilevan netin armoilla. Mun ei tarvi jännittää sydän kurkussa, mitä kaikkea on sattunut kun P on keskellä viidakkoa, eikä viikkoon oo kuulunut mitään. Mun ei tarvi taistella kyyneleitä vastaan, kun nään vastarakastuneita pareja nousevan bussiin tai harhailevan käsi kädessä romanttisilla iltakävelyillä syksyn pimentyessä. Mun ei tarvi joka ilta huokaista ja miettiä, kuinka monta päivää on vielä jäljellä ja yrittää harhauttaa itseäni ajattelemaan, että päivä kerrallaan aika kuluu nopeammin. Voin jättää kuuntelematta ne biisit, joissa kysellään odotanko turhaan sua sittenkin. Voin suunnitella, mikä leffa mennään yhdessä katsomaan ensi viikonloppuna teatteriin tai mitä ruokaa laitetaan. Voin hypistellä mielessäni juttuja, joita pääsen kertomaan heti kun taas nähdään. Voin ylipäätään sanoa, että nähdään viikon päästä. Hitsi se on ihmeellistä.

MITÄ VUOSI ON OPETTANUT?

"Epäilen, että paljon on kasaantunut syliin ja tuuli pyyhkäissyt yli - vahvistanut ja lempeästi tasoittanut."

Uskon, että oon saanut oppia ihan hirmuisesti. En kuitenkaan vielä oikeestaan nää sitä, sillä muutos on niin hidasta, vaikka sitä tapahtuis paljon. Monet on kysyneet onko P muuttunut paljon vuoden aikana tai huomaanko muutosta itsessäni. Oon vastannut aina, että kyllä varmasti ollaan muututtu, mutta koska ollaan pidetty yhteyttä niin tiiviisti, niin en oikeestaan huomaa hirveästi eroa. Joku ulkopuolinen vois nähdä sen eron paljon selkeemmin. Mutta ei, keskenämme eri suuntiin ei mun mielestä olla muututtu, vaikka aikahan sen vasta näyttää. Mielenkiinnolla kyllä odotan, koska alan huomaamaan juttuja missä ollaan kasvettu ja menty eteenpäin.

Jos kuitenkin jotain havaintoja tässä mainitsen, niin kyllähän varmasti kärsivällisyyttä on tullut lisää. Kärsivällisyyttä odottaa ja luottaa, että kaikki on kyllä yläkerrassa hallussa. En tosiaan väitä, että musta olis tullut mikään pyhimys, kyllä edelleenkin kenkkuilen vastaan tosi rajusti ja epäilen paljon, mutta luulisin, että edes joku ajatusmalli olis alkanut pikkuhiljaa tarttua tähän pääkoppaan siitä, et asioilla on tapana järjestyä. Oon myös oppinut nauttimaan enemmän yksinolosta. Tiedä sitten, onko se osittain myös sosiaali- ja terveysalan sosiaalisesti duracellpupuvaihdetta vaativien opintojen vaikutusta tai johtuuko tämä omilleen muuttamisesta, mutta ennen halusin olla ihmisten ja tietysti P:n seurassa jatkuvasti. Ahdistuin helposti yksinjäämisestä, puhumattakaan siitä, että olisin mennyt mielelläni minnekään yksin. Nykyään kuitenkin osaan nauttia rauhallisista illoista yksinkin, enkä tarvi useinkaan enää muita ihmisiä ympärille, et tulis turvallinen olo. Myöskään etäsuhde täällä Suomen sisällä ei tunnun niin pahalta enää, vaan viikko erillään on ainakin vielä toistaiseksi lastenleikkiä viime vuoteen verrattuna. No ehkei ihan niinkään ja kai se tästä taas tasottuu, mut osaan arvostaa edes viikonloppuisin näkemistä todella paljon nyt!

Oon oppinut arvostamaan ylipäätään läsnäoloa. Vaikka whatsappin puhelutoiminto ja skype olis kuinka ihana keksintö, niin ei mikään voita face to face -kommunikointia. Se, että saa kuulla toisen äänen reaaliajassa ilman viiveitä ja katkoksia ja nähdä toisen eleet ja ilmeet on kun sais puoli valtakuntaa sosiaalisen interaktiivisuuden ihmemaasta. Kuinka paljon sitä missaakaan puhelimessa puhuessa tai pikselimössöisessä skypesessiossa. Oon hurjan kiitollinen myös siitä, että nyt voi viettää aikaa vaan vaikka puhumattakin mitään. Puhelin kädessä istuessa tai näyttöä tuijottaessa nassut vastakkain se ei oo ihan sama vaan hengailla. Kokeilkaa, niin tiedätte miten hassulta se tuntuu! En myöskään ryhtynyt vuoden aikana katsomaan leffaa läppäri kainalossa, joten voitte vaan arvata miten ihana on käpertyä sohvalla toisen olkapäätä vasten ja katsoa yhdessä kaikenmaailman Kingsmanit ja Inside outit. Okei, täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että haluaisin osata arvostaa näitä asioita vieläkin enemmän. Ei sitä välttämättä huomaa siinä leffaa katsoessa toinen käsi kyynärpäätä myöten karkkikipossa tai kun väsyneenä aamupalapöydässä yrittää tihrustaa mitä laittaisi leivän päälle, että kuinka kiitollinen toisen läsnäolosta onkaan. Vasta kun sen huomasi kuluneen vuoden aikana puuttuvan, sitä osasi arvostaa oikeasti.

ODOTUKSET

"Odotan ja kai siitä pelkoakin kannan. Huomennako huominen ja sulle kaikkeni annan?"

Odotuksia on toisaalta aivan valtavasti ja toisaalta taas en tiedä yhtään mitä odottaa. P:n Suomeen paluu on ollut hieman vaihtelevaa ylä- ja alamäkipyöräilyä toistaseks ja se vaatii varmasti harjoittelua ja totuttelua. Myös mun oma arki kokee aikamoisen muodonmuutoksen ja elämä kääntyy melkeenpä ylösalaisin. Kyllä se pistää hieman miettimään, että miten päin tässä olisi. Kukaan ei ole koskaan kertonut mulle millaista tää tulee olemaan ja miten kaikkeen pitää suhtautua. Tuntuu, että kamppailen sellaisessa aallokossa, missä tunteet on aaltoja ja surffilauta on järki, joka yrittää poukkoilla niiden laineiden harjalla. Ja samalla tuntuu, et surffaisin takaperin, enkä nää ollenkaan mitä edessä on tulossa. En tiedä kuvaako tää mun elämää yleensä, mutta jotenkin nyt nää tuntemukset on korostunut ja pistää pään pyörälle. Uudet tuulet puhaltaa ja yhtäkkiä mun elämä onkin täysin toisenlaista. Vähän kun olis lähteny merelle katteleen koralleja ilman sukelluskurssia. Tässä kai pitää vähän sokkona vaan mennään eteenpäin ja toivoa, että oppii matkalla.

Toinen odotuksen kohde arjen omiin uomiinsa ajautumisen lisäks on henkinen kasvu. Toivon, että huomaisin oppineeni tästä kokemuksesta paljon ja osaavani arvostaa asioita ihan eri tavalla jatkossakin. Toivon myös, että tää vuosi on voinut olla myös meidän suhteelle vahvistava kokemus ja, että saadaan se huomata ajan kanssa. En usko, että ollaan taisteltu turhaan. Niinkun C.S.Lewiskin sanoo, että vaikeudet valmistaa meitä tulevaan, niin mäkin tahdon uskoa sen olevan!

"Hardships often prepare ordinary people for an extraordinary destiny" - C.S.Lewis

Matkustan ympäri maailmaa, laukussa ruisleipää ja merisairauspillereitä vaan

Logos Hope Hong Kongin satamassa

Elokuun alussa suuntasin kompassini kohti Aasiaa ja lähdin reppu täynnä seikkailumieltä vihdoin tapaamaan P:tä! Voin sanoa, että kylläpä jännitti saapua Hong Kongin lentokentälle, eikä syynä ollut lentoketän iso koko, vaan tieto siitä, että pian näen P:n ensimmäistä kertaa lähes vuoteen. Siinä se hetki nyt oli. Hetki, jota on odotettu hartaasti, jota varten on valmistauduttu kuukausitolkulla, monet haaveet käyty mielessä läpi ja mielikuvat jälleennäkemisestä tallennettu päähän kuin filmirullalle. Kuitenkin, kun se hetki koitti, en tiennyt ollenkaan miten suhtautua. Ilon ja hämmennyksen sekaisin tuntein tallustelin lentokentällä kohti P:tä tietämättä mitä odottaa. Melkein huvittaa kun muistelen, miten surrealistista puuroa nuo hetket ovat päässäni. Kohtaaminen tuntui epätodellista, en edes uskonut olevani Hong Kongissa, puhumattakaan siitä, että olisin ymmärtänyt P:n olevan todella vieressäni. Vielä junassakin kohti kaupunkia täytyi varmistella sormella tökkimällä, ettei kyseessä ole vain 3D-tulostimen aikaansaannos, vaan ihan oikea ihminen. Minuutti minuutilta ajatus kuitenkin upposi ymmärykseeni paremmin ja koska mitään tunneryöppyä ei ensikohtaamisessa tullut, alkoi liikutuksen kyyneliäkin pikkuhiljaa tirahtaa silmänurkkaan. Jo illalla olin kuitenkin tottunut tilanteeseen ja tuntui kuin vuosi olisi lentänyt siivillä siihen hetkeen asti, vaikka tiesin ettei niin ollut.

Kaupungin tungoksessa ja kuumuudessa vaellettuamme saavuimme vihdoin P:n työpaikkaan, kotiin ja kulkuneuvoon - Logos Hopeen. (Jos haluat tietää tarkemmin, mikä on homman nimi, klikkaa tästä linkkiä GBA Ships:n nettisivuille.) Laivalla oli lämmin vastaanotto ja alku menikin lähinnä P:n kavereita tervehtiessä ja paikkoja kierrellessä. Oli ainutlaatuista nähdä, missä P on työskennellyt vuoden ja kenen kanssa. Ymmärrän nyt paremmin, millaista arki siellä on ollut ja tää todellakin vahvistaa mun kokemusta siitä, että etäsuhteiden tärkeä osa on toisen arjesta selvillä pysyminen. Laivaan tutustumisen lisäksi ehdimme Hong Kongissa kierellä kaupungilla; shoppailla, ajella vuoren huipulle katselemaan kaupunkia yläilmoista ja katsella katuja ratikan kyydissä istuskellen. Vaikka päivät olivat kuumia ja aurinkoisia, oli ilma kuitenkin sumuinen ja myös kunnon ukkosmyräkkä yllätti meidät kerran. Koska kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa sumun piikkiin, niin pahoittelut jo nyt kuvien laadusta. En uskaltanut raahata kameraa reissussa mukana, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun.

Victoria Peak

Lautta, jolla kuljimme mantereen puolelta Hong Kong Islandille

Parin päivän jälkeen koitti lähdön aika Hong Kongista ja keulamme kääntyi kohti Taiwania. Kiitollisena katselin laivan kannella, kun lähdimme illalla kaupungin valojen välkkeessä ihmisten vilkuttaessa meille satamasta lipumaan kohti avomerta. Oli hurjan jännää seilata pari päivää Etelä-Kiinan merellä ja se on varmasti kokemus, joka jää verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Erityisen mielentön fiilis (merisairautta lukuunottamatta) oli katsella päivällä laivan kannelta ympärilleen ja nähdä vain merta jokapuolella, puhumattakaan öisestä tähtitaivaasta kun kaupungin valoja ei näkynyt missään ♥ Jos koskaan ikinä tulee tilaisuus johonkin vastaavaan niin go for it!

Parin päivän jälkeen saavuimme Taiwaniin, jonka yli oli juuri pyyhkäissyt taifuuni. Sen jäljet näkyivät hieman kaduilla katkeilleina oksina ja repsottavina kattoina. Taichungin keskusta oli kuitenkin melko siisti ja siellä vietimmekin taas muutaman päivän kierrellen. Kävimme maanjäristysmuseolla, night marketilla sekä ostoskeskuksissa ja kaupungilla kiertelemässä. Lähteminen kaupungille oli kuitenkin hieman työläämpää verrattuna Hong Kongiin, jossa olimme suurinpiirtein laivasta ulos astuessa jo kauppakeskuksessa, kun taas Taichungissa bussimatka keskustaan kesti noin tunnin. Lisäksi kuskilta lipun ostaminen sekä oikealla pysäkillä ulos hyppääminen olivat hieman hakuammuntaa, sillä kuskit puhuivat tuskin sanaakaan englantia ja kaikki reittikartat olivat kiinaksi. Parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kuvien ottaminen bussipysäkeistä ja niiden näyttäminen kuskille, jolloin matkanteko hoituikin aika näppärästi!

Kaiken kaikkiaan reissu oli upea, enkä todellakaan kadu lähtöä, vaikka aluksi punnitsinkin pitkään olisinko matkustelua hieman kammoksuvana valmis voittamaan pelkoni. Voittajafiiliksellä siis sain lopulta reissua tehdä, mutta kyllä koti-ikävä- ja suomiarvostusmittarikin nousivat pari astetta ylöspäin matkan aikana ja Suomeen palaaminen oli myös ihanaa. Nyt innolla odottelen P:n viimeisten työviikkojen loppumista ja lopullista Suomeen paluuta!

Viimeisenä kuvana vielä satamasta laivan ulkopuolelta porukkaa, jotka ovat jonotamassa pääsyä Logos Hopelle. Yllätyin miten mielettömästi ihmisiä oli, eikä tämä ollut edes vilkkain päivä, sillä tuolla viikolla kävijöitä oli yhtenä päivänä lähes 19 000! Pakko myöntää, että luulen vasta nyt voivani ymmärtää edes osan siitä, miten suuri merkitys P:n ja muiden vapaaehtoisten työllä lopulta on. Vihdoin mun on helpompi hyväksyä mun rakkaan poissaolo. Tiedän nyt, ettei olla taisteltu tätä aikaa turhaan eikä ykskään kyynel oo mennyt hukkaan.

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat.

Ps.126:5

Tää on hyvä just näin

                                                                  Laitapas siitä hyvän mielen biisi soimaan! :--)

Oppimispäiväkirjat on lopultakin palautettu, viimeinen tentti suoritettu maanantaina ja kaikki muutkin kouluhommat tältä vuodelta purkissa ja purkki laitettu hyllylle kesäksi. Aurinko paistaa, elämä hymyilee vihdoinkin ja oven takana kolkuttelee kesä. Kesä tuo mukanaan mun unelman: TANSSITIIMIN!! (pari kuukautta tanssin treenausta ihanissa maalaismaisemissa!) Ja sitä kautta myös kristillisen kansainvälisen taideleirin, josta oon haaveillut iät ja ajat, mutta aina ajatellut olevani silloin töissä tai liian vanha. Itkettää ilosta. Musta tuntuu, että mua hemmotellaan ihanilla asioilla rankan vuoden jälkeen. Tiesin, että tää kääntyy vielä voitoks, vaikka en uskonutkaan sitä. Ja pian kesän jälkeen P:kin saapuu jo samalle maanosalle mun kanssa. Nyt on mun aikani nojata taaksepäin, vähän höllätä otetta ja ravistella vuoden stressit ja pelot roskikseen. Aika latautua ja rentoutua. Aika nauraa ja aika tanssia.

Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.

Aika on syntyä ja aika kuolla,
aika on istuttaa ja aika repiä maasta, --

aika itkeä ja aika nauraa,
aika on valittaa ja aika tanssia,

aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä,
aika on syleillä ja aika olla erossa,

aika etsiä ja aika kadottaa,
aika on säilyttää ja aika viskata menemään,

aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti ja aika puhua.
                                                                                      Saarn. 3:1,2,4-7

Toivon, ettei kellekään tullut mun hehkutuksesta ahdistusta eikä ketutuksen hyökyaallot nyt paiskautunut kenenkään kasvoille. Tai edes pisarat. Oli sulla sitten mikä aika tahansa, niin tiedä, että ajat muuttuu. Kato ylöspäin, pidä kiinni ja odota. Ei se aurinkokaan paista aina samaan paikkaan eikä samassa paikassa oo varjo jatkuvasti. Sillon kaikki kuihtuis eikä mikään kasvais. Niin se on meidän elämässäkin. Sen, jos minkä oon saanut kuluneen vuoden aikana oppia.

"Tänään mä hymyilen, mul on kaikki mitä tartten."

                                                                Tää Hyvä on Näin / Gfm

maailman toisella puolen

Niin kuin tuossa aikaisemmin mainitsin, tässä on ollut viime ajat tosi vaikeita. Rankkoja hetkiä on käyty läpi. Mut niistä on opittu. Koen et oon nyt vahvempi, vaikka tiedän et tuun kipuilemaan näiden samojen asioiden äärellä vielä monen monta kertaa vuoden ja todennäköisesti koko loppu elämäni aikana. Tuun tuhlaamaan viime viikkoisten kahden vessapaperirullallisen lisäksi vielä monta samanlaista kuivatakseni mun kyyneleet. Tuun istumaan lattialla niin pitkään tuijottaen vaan yhtä kohtaa, et viimenenkin paikka kropasta puutuu. Tuun epäröimään ja tuskailemaan näitä juttuja varmasti vielä uupumiseen asti, mut uskon et se on sen arvosta.

Ekat pari viikkoa P:n lähdön jälkeen oli lähes jatkuvaa itkun tuhertamista, asioiden pyörittelyä, huolien kasvattelua, epätoivon hetkiä, fyysisiä oireita, merkityksettömyyttä, yksinäisyyttä. Ei juuri mitään muuta. Oli hyviäkin hetkiä, mut oikeestaan kaikki tuntu turhalta, tuntu et ei mikään kestä kuitenkaan kauaa niin ihan sama. Sit tässä eräänä aamupäivänä koin totaalisen romahduksen. Itkin ja melkeen huusin, et miks mun täytyy käydä tää kaikki nyt läpi? Miks mun täytyy olla kokoajan yksin? (oon siis todella riippuvainen ihmisten seurasta, pelkään usein olla yksin ja kaipaan muita turvallisuuden tunteen saavuttamiseks) Entä missä on Jumala? Olin ekaa kertaa oikeesti rehellinen. Aikasemmin olin vaa itkeny hetken ja yrittäny kasata itteni melkeen heti. En ollut uskaltanut myöntää itelleni, mitä oikeesti ajattelin. Ajattelin, että kyllä mä pärjään kun on vaan tarpeeks ihmisiä ja tekemistä ikävän turruttamiseks. Mut ei se menny niin, mua sattu henkisesti edelleen niin paljon. Totesin yläkertaan et en jaksa enää. En jaksa enää pelätä. Jopa lattialla istuminen ja hengittäminen tuntuu raskaalta. Mikään ei enää kiinnosta. Missä apu kun sitä oikeesti tarvitaan?

No, eipä mennyt kauaa kun alkoi tapahtua. Maapallon toisella puolella. Jep. Sinne oli kerääntynyt joukko ihmisiä tietämättä mun tilanteesta P:n ympärille ja ne kanto yhdessä mun huolet parempiin käsiin kun en ite enää jaksanut uskoo et tästä voisin selvitä. Tunsin oloni rakastetuks. Vaikka mua ensin revittiin rikki, mut pistettiin matalaks ottamalla mun elämästä pikkuhiljaa asioita mun ulottumattomiin, jotka oli ollut jo niin pitkään pysyviä et olin ottanut ne itsestäänselvyytenä. Tajusin et olin aina pelon ja epätoivon hetkellä juossut ihmisten luo, odottanut helpotusta siitä, että olin jotenkin alitajuisesti toivonut, että P tulis takas kesken kaiken ja yrittänyt keksii vaikka mitä tekemistä niin ettei mun tarvis ajatella, pysähtyä.

Mut mistään niistä en voi sitä tyydytystä elämääni saada. Millään niistä en voi täyttää yksinäisyyttäni. En voi luopuu mun peloista tarrautumalla mihinkään, mikä ei oo kestävää.

Jäljelle jäi vain Jumala.

Mulle ei jätetty muuta vaihtoehtoo kuin tarrautuu siihen ainoaan mikä on pysyvää, mikä ei muutu vaikka ajat muuttuis. Vaikka olin tuolla hetkellä varma etten voi saada yläkerrasta apua tässä ajassa, niin sain taas silti huomata jälleen kerran että mun hätähuuto kuultiin. Vaikka en vieläkään oo yhtään sen varmempi niistä asioista, joita pelkäsin aiksemmin enkä voi olla varma et asiat menee niinkun tahtoisin, niin mulla on silti paljon luottavaisempi olo. Jopa ilonen olo.

Jostain hetki sitten luin, että muutos mitä Jumala meissä tekee ei tunnu siltä, kuin lapsi pakotettais syömään vihanneksia, vaan siltä, kuin orja vapautuis kahleista ekaa kertaa elämässään. Musta tuntuu koko tästä läpikäytävästä kipuprosessista huolimatta aikalailla just tältä. Mua ei oo pakotettu tähän. Ei mulle oo myöskään koskaan luvattu et asiat menis kivuttomasti. Mut mulle on luvattu et asiat menee kuitenkin lopulta hyvin. Tuntuu et musta irrotettiin pala riippuvaisuudesta ihmisiin ja tilalle tuli jotain parempaa. Vaikka muutosten läpikäyminen elämässä olis tuskaa, niin matkan päässä odottaa voitto. Siihen lupaukseen mä luotan.

"I'm holding on to You, 

It's all I know to do, 

When fear has had me bound, 

When enemies surround, 

There's freedom in this truth

--

The thorns of my pain You wore in a crown,

When You bowed Your head,

Your love was poured out,

And my chains hit the ground."

© Leeland - Chains hit the ground