Matkustan ympäri maailmaa, laukussa ruisleipää ja merisairauspillereitä vaan

Logos Hope Hong Kongin satamassa

Elokuun alussa suuntasin kompassini kohti Aasiaa ja lähdin reppu täynnä seikkailumieltä vihdoin tapaamaan P:tä! Voin sanoa, että kylläpä jännitti saapua Hong Kongin lentokentälle, eikä syynä ollut lentoketän iso koko, vaan tieto siitä, että pian näen P:n ensimmäistä kertaa lähes vuoteen. Siinä se hetki nyt oli. Hetki, jota on odotettu hartaasti, jota varten on valmistauduttu kuukausitolkulla, monet haaveet käyty mielessä läpi ja mielikuvat jälleennäkemisestä tallennettu päähän kuin filmirullalle. Kuitenkin, kun se hetki koitti, en tiennyt ollenkaan miten suhtautua. Ilon ja hämmennyksen sekaisin tuntein tallustelin lentokentällä kohti P:tä tietämättä mitä odottaa. Melkein huvittaa kun muistelen, miten surrealistista puuroa nuo hetket ovat päässäni. Kohtaaminen tuntui epätodellista, en edes uskonut olevani Hong Kongissa, puhumattakaan siitä, että olisin ymmärtänyt P:n olevan todella vieressäni. Vielä junassakin kohti kaupunkia täytyi varmistella sormella tökkimällä, ettei kyseessä ole vain 3D-tulostimen aikaansaannos, vaan ihan oikea ihminen. Minuutti minuutilta ajatus kuitenkin upposi ymmärykseeni paremmin ja koska mitään tunneryöppyä ei ensikohtaamisessa tullut, alkoi liikutuksen kyyneliäkin pikkuhiljaa tirahtaa silmänurkkaan. Jo illalla olin kuitenkin tottunut tilanteeseen ja tuntui kuin vuosi olisi lentänyt siivillä siihen hetkeen asti, vaikka tiesin ettei niin ollut.

Kaupungin tungoksessa ja kuumuudessa vaellettuamme saavuimme vihdoin P:n työpaikkaan, kotiin ja kulkuneuvoon - Logos Hopeen. (Jos haluat tietää tarkemmin, mikä on homman nimi, klikkaa tästä linkkiä GBA Ships:n nettisivuille.) Laivalla oli lämmin vastaanotto ja alku menikin lähinnä P:n kavereita tervehtiessä ja paikkoja kierrellessä. Oli ainutlaatuista nähdä, missä P on työskennellyt vuoden ja kenen kanssa. Ymmärrän nyt paremmin, millaista arki siellä on ollut ja tää todellakin vahvistaa mun kokemusta siitä, että etäsuhteiden tärkeä osa on toisen arjesta selvillä pysyminen. Laivaan tutustumisen lisäksi ehdimme Hong Kongissa kierellä kaupungilla; shoppailla, ajella vuoren huipulle katselemaan kaupunkia yläilmoista ja katsella katuja ratikan kyydissä istuskellen. Vaikka päivät olivat kuumia ja aurinkoisia, oli ilma kuitenkin sumuinen ja myös kunnon ukkosmyräkkä yllätti meidät kerran. Koska kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa sumun piikkiin, niin pahoittelut jo nyt kuvien laadusta. En uskaltanut raahata kameraa reissussa mukana, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun.

Victoria Peak

Lautta, jolla kuljimme mantereen puolelta Hong Kong Islandille

Parin päivän jälkeen koitti lähdön aika Hong Kongista ja keulamme kääntyi kohti Taiwania. Kiitollisena katselin laivan kannella, kun lähdimme illalla kaupungin valojen välkkeessä ihmisten vilkuttaessa meille satamasta lipumaan kohti avomerta. Oli hurjan jännää seilata pari päivää Etelä-Kiinan merellä ja se on varmasti kokemus, joka jää verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Erityisen mielentön fiilis (merisairautta lukuunottamatta) oli katsella päivällä laivan kannelta ympärilleen ja nähdä vain merta jokapuolella, puhumattakaan öisestä tähtitaivaasta kun kaupungin valoja ei näkynyt missään ♥ Jos koskaan ikinä tulee tilaisuus johonkin vastaavaan niin go for it!

Parin päivän jälkeen saavuimme Taiwaniin, jonka yli oli juuri pyyhkäissyt taifuuni. Sen jäljet näkyivät hieman kaduilla katkeilleina oksina ja repsottavina kattoina. Taichungin keskusta oli kuitenkin melko siisti ja siellä vietimmekin taas muutaman päivän kierrellen. Kävimme maanjäristysmuseolla, night marketilla sekä ostoskeskuksissa ja kaupungilla kiertelemässä. Lähteminen kaupungille oli kuitenkin hieman työläämpää verrattuna Hong Kongiin, jossa olimme suurinpiirtein laivasta ulos astuessa jo kauppakeskuksessa, kun taas Taichungissa bussimatka keskustaan kesti noin tunnin. Lisäksi kuskilta lipun ostaminen sekä oikealla pysäkillä ulos hyppääminen olivat hieman hakuammuntaa, sillä kuskit puhuivat tuskin sanaakaan englantia ja kaikki reittikartat olivat kiinaksi. Parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kuvien ottaminen bussipysäkeistä ja niiden näyttäminen kuskille, jolloin matkanteko hoituikin aika näppärästi!

Kaiken kaikkiaan reissu oli upea, enkä todellakaan kadu lähtöä, vaikka aluksi punnitsinkin pitkään olisinko matkustelua hieman kammoksuvana valmis voittamaan pelkoni. Voittajafiiliksellä siis sain lopulta reissua tehdä, mutta kyllä koti-ikävä- ja suomiarvostusmittarikin nousivat pari astetta ylöspäin matkan aikana ja Suomeen palaaminen oli myös ihanaa. Nyt innolla odottelen P:n viimeisten työviikkojen loppumista ja lopullista Suomeen paluuta!

Viimeisenä kuvana vielä satamasta laivan ulkopuolelta porukkaa, jotka ovat jonotamassa pääsyä Logos Hopelle. Yllätyin miten mielettömästi ihmisiä oli, eikä tämä ollut edes vilkkain päivä, sillä tuolla viikolla kävijöitä oli yhtenä päivänä lähes 19 000! Pakko myöntää, että luulen vasta nyt voivani ymmärtää edes osan siitä, miten suuri merkitys P:n ja muiden vapaaehtoisten työllä lopulta on. Vihdoin mun on helpompi hyväksyä mun rakkaan poissaolo. Tiedän nyt, ettei olla taisteltu tätä aikaa turhaan eikä ykskään kyynel oo mennyt hukkaan.

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat.

Ps.126:5