TJ0 ja kryptinen sukelluskurssi

Ihana, jännittävä, uskomaton ja pitkään ja hartaasti odotettu TJ0 koitti vihdoin harmaana aamuyönä Helsinki-Vantaan lentokentällä reilu viikko sitten!! Käsittämätöntä. On tosi vaikeaa sisäistää, että P on lopulta palannut Suomeen. Fiilikset on vielä hyvin hämmentyneet ja niitä on vaikea kasata edes itselleni ymmärrettävään muotoon, mutta yritän silti.


FIILIKSET NYT

"On vaikea ymmärtää eteenpäin, ja taaksepäin katsoa. Vaikea nähdä tämä ja nyt, sillä äsken oli vielä huomenna."

On vaikea ymmärtää kuinka mun ei tarvikaan enää laskea aikaeroa, kun harkitsen soittamista P:lle tai sanoa hyvää yötä neljältä iltapäivällä. Mun ei tarvi itkeä sitä, kuinka ei voida soittaa tavallisella liitymällä vaan joudutaan olemaan takkuilevan netin armoilla. Mun ei tarvi jännittää sydän kurkussa, mitä kaikkea on sattunut kun P on keskellä viidakkoa, eikä viikkoon oo kuulunut mitään. Mun ei tarvi taistella kyyneleitä vastaan, kun nään vastarakastuneita pareja nousevan bussiin tai harhailevan käsi kädessä romanttisilla iltakävelyillä syksyn pimentyessä. Mun ei tarvi joka ilta huokaista ja miettiä, kuinka monta päivää on vielä jäljellä ja yrittää harhauttaa itseäni ajattelemaan, että päivä kerrallaan aika kuluu nopeammin. Voin jättää kuuntelematta ne biisit, joissa kysellään odotanko turhaan sua sittenkin. Voin suunnitella, mikä leffa mennään yhdessä katsomaan ensi viikonloppuna teatteriin tai mitä ruokaa laitetaan. Voin hypistellä mielessäni juttuja, joita pääsen kertomaan heti kun taas nähdään. Voin ylipäätään sanoa, että nähdään viikon päästä. Hitsi se on ihmeellistä.

MITÄ VUOSI ON OPETTANUT?

"Epäilen, että paljon on kasaantunut syliin ja tuuli pyyhkäissyt yli - vahvistanut ja lempeästi tasoittanut."

Uskon, että oon saanut oppia ihan hirmuisesti. En kuitenkaan vielä oikeestaan nää sitä, sillä muutos on niin hidasta, vaikka sitä tapahtuis paljon. Monet on kysyneet onko P muuttunut paljon vuoden aikana tai huomaanko muutosta itsessäni. Oon vastannut aina, että kyllä varmasti ollaan muututtu, mutta koska ollaan pidetty yhteyttä niin tiiviisti, niin en oikeestaan huomaa hirveästi eroa. Joku ulkopuolinen vois nähdä sen eron paljon selkeemmin. Mutta ei, keskenämme eri suuntiin ei mun mielestä olla muututtu, vaikka aikahan sen vasta näyttää. Mielenkiinnolla kyllä odotan, koska alan huomaamaan juttuja missä ollaan kasvettu ja menty eteenpäin.

Jos kuitenkin jotain havaintoja tässä mainitsen, niin kyllähän varmasti kärsivällisyyttä on tullut lisää. Kärsivällisyyttä odottaa ja luottaa, että kaikki on kyllä yläkerrassa hallussa. En tosiaan väitä, että musta olis tullut mikään pyhimys, kyllä edelleenkin kenkkuilen vastaan tosi rajusti ja epäilen paljon, mutta luulisin, että edes joku ajatusmalli olis alkanut pikkuhiljaa tarttua tähän pääkoppaan siitä, et asioilla on tapana järjestyä. Oon myös oppinut nauttimaan enemmän yksinolosta. Tiedä sitten, onko se osittain myös sosiaali- ja terveysalan sosiaalisesti duracellpupuvaihdetta vaativien opintojen vaikutusta tai johtuuko tämä omilleen muuttamisesta, mutta ennen halusin olla ihmisten ja tietysti P:n seurassa jatkuvasti. Ahdistuin helposti yksinjäämisestä, puhumattakaan siitä, että olisin mennyt mielelläni minnekään yksin. Nykyään kuitenkin osaan nauttia rauhallisista illoista yksinkin, enkä tarvi useinkaan enää muita ihmisiä ympärille, et tulis turvallinen olo. Myöskään etäsuhde täällä Suomen sisällä ei tunnun niin pahalta enää, vaan viikko erillään on ainakin vielä toistaiseksi lastenleikkiä viime vuoteen verrattuna. No ehkei ihan niinkään ja kai se tästä taas tasottuu, mut osaan arvostaa edes viikonloppuisin näkemistä todella paljon nyt!

Oon oppinut arvostamaan ylipäätään läsnäoloa. Vaikka whatsappin puhelutoiminto ja skype olis kuinka ihana keksintö, niin ei mikään voita face to face -kommunikointia. Se, että saa kuulla toisen äänen reaaliajassa ilman viiveitä ja katkoksia ja nähdä toisen eleet ja ilmeet on kun sais puoli valtakuntaa sosiaalisen interaktiivisuuden ihmemaasta. Kuinka paljon sitä missaakaan puhelimessa puhuessa tai pikselimössöisessä skypesessiossa. Oon hurjan kiitollinen myös siitä, että nyt voi viettää aikaa vaan vaikka puhumattakin mitään. Puhelin kädessä istuessa tai näyttöä tuijottaessa nassut vastakkain se ei oo ihan sama vaan hengailla. Kokeilkaa, niin tiedätte miten hassulta se tuntuu! En myöskään ryhtynyt vuoden aikana katsomaan leffaa läppäri kainalossa, joten voitte vaan arvata miten ihana on käpertyä sohvalla toisen olkapäätä vasten ja katsoa yhdessä kaikenmaailman Kingsmanit ja Inside outit. Okei, täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että haluaisin osata arvostaa näitä asioita vieläkin enemmän. Ei sitä välttämättä huomaa siinä leffaa katsoessa toinen käsi kyynärpäätä myöten karkkikipossa tai kun väsyneenä aamupalapöydässä yrittää tihrustaa mitä laittaisi leivän päälle, että kuinka kiitollinen toisen läsnäolosta onkaan. Vasta kun sen huomasi kuluneen vuoden aikana puuttuvan, sitä osasi arvostaa oikeasti.

ODOTUKSET

"Odotan ja kai siitä pelkoakin kannan. Huomennako huominen ja sulle kaikkeni annan?"

Odotuksia on toisaalta aivan valtavasti ja toisaalta taas en tiedä yhtään mitä odottaa. P:n Suomeen paluu on ollut hieman vaihtelevaa ylä- ja alamäkipyöräilyä toistaseks ja se vaatii varmasti harjoittelua ja totuttelua. Myös mun oma arki kokee aikamoisen muodonmuutoksen ja elämä kääntyy melkeenpä ylösalaisin. Kyllä se pistää hieman miettimään, että miten päin tässä olisi. Kukaan ei ole koskaan kertonut mulle millaista tää tulee olemaan ja miten kaikkeen pitää suhtautua. Tuntuu, että kamppailen sellaisessa aallokossa, missä tunteet on aaltoja ja surffilauta on järki, joka yrittää poukkoilla niiden laineiden harjalla. Ja samalla tuntuu, et surffaisin takaperin, enkä nää ollenkaan mitä edessä on tulossa. En tiedä kuvaako tää mun elämää yleensä, mutta jotenkin nyt nää tuntemukset on korostunut ja pistää pään pyörälle. Uudet tuulet puhaltaa ja yhtäkkiä mun elämä onkin täysin toisenlaista. Vähän kun olis lähteny merelle katteleen koralleja ilman sukelluskurssia. Tässä kai pitää vähän sokkona vaan mennään eteenpäin ja toivoa, että oppii matkalla.

Toinen odotuksen kohde arjen omiin uomiinsa ajautumisen lisäks on henkinen kasvu. Toivon, että huomaisin oppineeni tästä kokemuksesta paljon ja osaavani arvostaa asioita ihan eri tavalla jatkossakin. Toivon myös, että tää vuosi on voinut olla myös meidän suhteelle vahvistava kokemus ja, että saadaan se huomata ajan kanssa. En usko, että ollaan taisteltu turhaan. Niinkun C.S.Lewiskin sanoo, että vaikeudet valmistaa meitä tulevaan, niin mäkin tahdon uskoa sen olevan!

"Hardships often prepare ordinary people for an extraordinary destiny" - C.S.Lewis

Mitä tehdä kun banaanikärpäsyhdyskunta on löytänyt tiensä taloon, mutta opiskelumotivaatio on karannut samalla ovenavauksella

MESSAGE TO BEARS/ WAKE ME

Banaanikärpäsyhdyskunnan tuhoaminen, 
parien yhdennäköisyys ajan kuluessa, 
rakastuminen, 
kolmas pyörä, 
lapsiperheen arki, 
muistot kesältä, 
motivaation etsiminen, 
viime vuoden kokemukset,
kertomukset vieraskirjassa. 

Päivän polttavimmat puheenaiheet pienen opiskelijaboksin keittiössä ja valokuvien äärellä. 

Pienet rentoutumishetket arjen keskellä hyvän ystävän kanssa todella tekee hyvää miljoonasta ja kahdesta koulutehtävästä väsyneelle ihmisiselulle.  Maailma muuttuu hetkessä paremmaksi paikaksi, kun on ystävä joka muistuttaa ettei saa pelätä liikaa ja pitää elää tätä päivää. Kun on jätskiä, joka tuo kiitolliset muistot mieleen kesältä tunnelmallisten sarjavalojen ahkerasti peittäessä syksyn varjoja seinällä. Kun ottaa hetkeksi alas istumiselle ja hengähtämiselle aikaa, vaikka koulutehtävät väittää ettei sitä oikeasti muka olisi. 

Kiire ja stressi harhauttaa ajatukset liian helposti miinusmerkin puolelle ja sysää nautinnon sivuraiteille. Taidan elää aikaa, jolloin tiedostan iloksi lahjoitetut hetket vasta reilusti jälkijunassa. Rakkaat hetket viime kesältä nousikin taas mieleen ja silmäkulmiin, kun katseltiin vanhoja kuvia ja ymmärsin taas palan siitä, miten kiitollinen saan olla tuosta ajasta. 

Ensi viikolla saankin liimata palan kesältä ja mannerten takaa takasin kiinni povitaskun alla tykyttävään möykkyyn ja yrittää opetella ymmärtämään kuinka sekin ajanjakso elämässä tulee vihdoin päätökseen. Voi kun silloin osaisin olla kiitollinen heti enkä vasta ylihuomenna.

Matkustan ympäri maailmaa, laukussa ruisleipää ja merisairauspillereitä vaan

Logos Hope Hong Kongin satamassa

Elokuun alussa suuntasin kompassini kohti Aasiaa ja lähdin reppu täynnä seikkailumieltä vihdoin tapaamaan P:tä! Voin sanoa, että kylläpä jännitti saapua Hong Kongin lentokentälle, eikä syynä ollut lentoketän iso koko, vaan tieto siitä, että pian näen P:n ensimmäistä kertaa lähes vuoteen. Siinä se hetki nyt oli. Hetki, jota on odotettu hartaasti, jota varten on valmistauduttu kuukausitolkulla, monet haaveet käyty mielessä läpi ja mielikuvat jälleennäkemisestä tallennettu päähän kuin filmirullalle. Kuitenkin, kun se hetki koitti, en tiennyt ollenkaan miten suhtautua. Ilon ja hämmennyksen sekaisin tuntein tallustelin lentokentällä kohti P:tä tietämättä mitä odottaa. Melkein huvittaa kun muistelen, miten surrealistista puuroa nuo hetket ovat päässäni. Kohtaaminen tuntui epätodellista, en edes uskonut olevani Hong Kongissa, puhumattakaan siitä, että olisin ymmärtänyt P:n olevan todella vieressäni. Vielä junassakin kohti kaupunkia täytyi varmistella sormella tökkimällä, ettei kyseessä ole vain 3D-tulostimen aikaansaannos, vaan ihan oikea ihminen. Minuutti minuutilta ajatus kuitenkin upposi ymmärykseeni paremmin ja koska mitään tunneryöppyä ei ensikohtaamisessa tullut, alkoi liikutuksen kyyneliäkin pikkuhiljaa tirahtaa silmänurkkaan. Jo illalla olin kuitenkin tottunut tilanteeseen ja tuntui kuin vuosi olisi lentänyt siivillä siihen hetkeen asti, vaikka tiesin ettei niin ollut.

Kaupungin tungoksessa ja kuumuudessa vaellettuamme saavuimme vihdoin P:n työpaikkaan, kotiin ja kulkuneuvoon - Logos Hopeen. (Jos haluat tietää tarkemmin, mikä on homman nimi, klikkaa tästä linkkiä GBA Ships:n nettisivuille.) Laivalla oli lämmin vastaanotto ja alku menikin lähinnä P:n kavereita tervehtiessä ja paikkoja kierrellessä. Oli ainutlaatuista nähdä, missä P on työskennellyt vuoden ja kenen kanssa. Ymmärrän nyt paremmin, millaista arki siellä on ollut ja tää todellakin vahvistaa mun kokemusta siitä, että etäsuhteiden tärkeä osa on toisen arjesta selvillä pysyminen. Laivaan tutustumisen lisäksi ehdimme Hong Kongissa kierellä kaupungilla; shoppailla, ajella vuoren huipulle katselemaan kaupunkia yläilmoista ja katsella katuja ratikan kyydissä istuskellen. Vaikka päivät olivat kuumia ja aurinkoisia, oli ilma kuitenkin sumuinen ja myös kunnon ukkosmyräkkä yllätti meidät kerran. Koska kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa sumun piikkiin, niin pahoittelut jo nyt kuvien laadusta. En uskaltanut raahata kameraa reissussa mukana, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun.

Victoria Peak

Lautta, jolla kuljimme mantereen puolelta Hong Kong Islandille

Parin päivän jälkeen koitti lähdön aika Hong Kongista ja keulamme kääntyi kohti Taiwania. Kiitollisena katselin laivan kannella, kun lähdimme illalla kaupungin valojen välkkeessä ihmisten vilkuttaessa meille satamasta lipumaan kohti avomerta. Oli hurjan jännää seilata pari päivää Etelä-Kiinan merellä ja se on varmasti kokemus, joka jää verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Erityisen mielentön fiilis (merisairautta lukuunottamatta) oli katsella päivällä laivan kannelta ympärilleen ja nähdä vain merta jokapuolella, puhumattakaan öisestä tähtitaivaasta kun kaupungin valoja ei näkynyt missään ♥ Jos koskaan ikinä tulee tilaisuus johonkin vastaavaan niin go for it!

Parin päivän jälkeen saavuimme Taiwaniin, jonka yli oli juuri pyyhkäissyt taifuuni. Sen jäljet näkyivät hieman kaduilla katkeilleina oksina ja repsottavina kattoina. Taichungin keskusta oli kuitenkin melko siisti ja siellä vietimmekin taas muutaman päivän kierrellen. Kävimme maanjäristysmuseolla, night marketilla sekä ostoskeskuksissa ja kaupungilla kiertelemässä. Lähteminen kaupungille oli kuitenkin hieman työläämpää verrattuna Hong Kongiin, jossa olimme suurinpiirtein laivasta ulos astuessa jo kauppakeskuksessa, kun taas Taichungissa bussimatka keskustaan kesti noin tunnin. Lisäksi kuskilta lipun ostaminen sekä oikealla pysäkillä ulos hyppääminen olivat hieman hakuammuntaa, sillä kuskit puhuivat tuskin sanaakaan englantia ja kaikki reittikartat olivat kiinaksi. Parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kuvien ottaminen bussipysäkeistä ja niiden näyttäminen kuskille, jolloin matkanteko hoituikin aika näppärästi!

Kaiken kaikkiaan reissu oli upea, enkä todellakaan kadu lähtöä, vaikka aluksi punnitsinkin pitkään olisinko matkustelua hieman kammoksuvana valmis voittamaan pelkoni. Voittajafiiliksellä siis sain lopulta reissua tehdä, mutta kyllä koti-ikävä- ja suomiarvostusmittarikin nousivat pari astetta ylöspäin matkan aikana ja Suomeen palaaminen oli myös ihanaa. Nyt innolla odottelen P:n viimeisten työviikkojen loppumista ja lopullista Suomeen paluuta!

Viimeisenä kuvana vielä satamasta laivan ulkopuolelta porukkaa, jotka ovat jonotamassa pääsyä Logos Hopelle. Yllätyin miten mielettömästi ihmisiä oli, eikä tämä ollut edes vilkkain päivä, sillä tuolla viikolla kävijöitä oli yhtenä päivänä lähes 19 000! Pakko myöntää, että luulen vasta nyt voivani ymmärtää edes osan siitä, miten suuri merkitys P:n ja muiden vapaaehtoisten työllä lopulta on. Vihdoin mun on helpompi hyväksyä mun rakkaan poissaolo. Tiedän nyt, ettei olla taisteltu tätä aikaa turhaan eikä ykskään kyynel oo mennyt hukkaan.

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat.

Ps.126:5

T(änään) J(ännitysprosentti) 100 eli tilannekatsaus

Jea! 100 päivän päästä voin toivottaa P:n tervetulleeks takaisin Suomeen. Tuntuu tosi hassulta, kun tätä päivää on odotettu kuin nousevaa kuuta niiiin kauan ja nyt se vihdoin on tässä. Alkaa lopultakin tuntua, että tää on jo hallittava ja ohimenevä kokonaisuus ja hei, kympitkin voi jo laskea sormilla! Tilastoina jäljellä oleva aika näyttää tältä:

• 14 viikkoa ja 2 päivää
• 2400 tuntia
• 144 000 minuuttia
• 8 640 000 sekuntia

Huomenna mun kesä alkaa rullaamaan varmaan taas ihan uudella tavalla, sillä juuri tähän tj sadan paikkeille osui myös meidän tanssitiimin aloituspäivä. Muutan siis toiselle paikkakunnalle treenailemaan kesäksi ja tästä eteenpäin tanssahtelenkin seuraavat kahdeksan viikkoa, mikä jättää tuosta 14:stä viikosta 6 viikkoa jäljelle luppoaikaa, milloin aika varmaankin tuntuu kuluvan jälleen hitaammin. Mulle on ei-niin-hienovaraisesti vihjailtu, että juuri loppuvaiheessa ajankulku alkaa taas hidastua, kun toista odottaa jo niin innoissaan ja tuntuu, ettei päivät meinaa lähestyä nollaa millään. Sitä on ollut tosi vaikea uskoa mun TJ 376437643058 –tuskissani, kun on ajatellut, että kyllähän niin lyhyen ajan tähän verrattuna jaksaa vaikka päällään seisten, mutta nyt tuo kuusi viikkoa P:n paluun alla tarjoilee siihen oikein loistavan tilaisuuden. MUTTA ensiavuksi siihen hätään mua odottaa kymmenen päivän reissu Logosille (laiva, jossa P on töissä) Hong Kongiin ja Taiwaniin!! Pääsen tsiigaamaan miljöön, josta oon vuoden aikana kuullut vaan virtuaalisesti, näkemään sen arjen ja ne ihmiset ja ennenkaikkea v u o d e n tauon jälkeen mun rakkaan, mikä jännittää ihan kamalasti. Oon vähän tällanen nössö, että nautin ihan Suomenkin sisällä matkustelusta ja musta tuntuu hurjan oudolta lähteä niin kauas. Mutta päätin olla rohkea ja astuu ulos mun boksista! On tää kuitenkin ainutlaatuinen tilaisuus.

Viimeaikoijen fiiliksiä kuvailisin vaihteleviksi. Kuitenkin kantava teema on viimeisten viikkojen läpi uskollisesti kulkenut ja se on kyllästyneisyys. Kyllästyneisyys tähän tilanteeseen, puhelinsuhteeseen ja päivien laskemiseen. Yritän kuitenkin olla itselleni armollinen, sillä onhan se ihan ymmärrettävää, että kuka tahansa kaipaisi jotain uutta yhdeksän kuukauden mittaisen ajanjakson jälkeen, jonka pääkommunikointivälineenä jonkun niin tärkeän henkilön kanssa on ainoastaan viestit ja puhelut. Oikeastaan en ole jaksanut jäljellä olevia päiviäkään enää edes laskea, sen verran tämä elo on jo muuttunut rutiiniksi. Rutiininomaisuus on muutenkin se, joka syö mun jaksamista tällä hetkellä eniten. Ikävöinnistä on tullut niin arkipäivää, että edes sen lopun lähestyminen ei jaksa pompauttaa ilokuplia mahanpohjassa, sillä se tuntuu niin epätodelliselta. Tj 100 saa onneksi kuitenkin vielä hymynkareen väkisinkin nousemaan huulille. Ehkäpä kesän vaihtelevat maisemat tuo vielä uutta puhtia loppuaikaan. Ihanat kesänjatkot itse kullekin!

Kysymyspostaus part one

Oon täysin vakuuttunut, että keväässä on oltava joku magneetti, joka vetää kaikkia koulutehtäviä ja elämän muita panostusta vaativia komponentteja puoleensa. Joka ikinen kevät kaikki asiat vaan kasaantuu ja jyrää mut kuin joku lana. Vai onko sitä syksyllä muka vaan virkeemmässä kunnossa, että jaksaa vielä tehdä asioiden eteen jotain? En ymmärrä. Mun viimeaikainen blogihiljaisuus nimittäin on pitkälti johtunut siitä, että opiskelut (ja moni muu asia) parin viime viikon sisällä on ollut kyllä yks kauhakuormuri joka ajelee meikäläisen yli mennen tullen. Mutta nyt, vihdoin ja viimein, pääsen vastailemaan ensimmäiseen erään teidän huikeista kysymyksistä. Iso kiitos ja kumarrus teille kun jaksoitte niitä askarrella kommenttiboxiin ja niitä tulikin sen verran, että päätin jakaa niitä vähän teemoittan ja laittaa kahteen eri postaukseen. Siispä part one alkakoon!

Opiskelu & Asuminen

Mikä on tämänhetkinen mielipiteesi koulusta ja opiskelusta? Tuntuuko ala oikealta?

Täytyy myöntää, että tämän asian kanssa on tullut kriiseiltyä tän ekan vuoden aika useampaankin otteeseen. Oon pähkäillyt pääni puhki oonko sopiva henkilö sosiaali- ja terveysalalle ja välissä ollut varma ettei musta oo mihinkään, mutta silti on aina jostain löytynyt joku asia mistä pitää kiinni. Oon vuoden mittaan alkanut jopa tykkäämään opiskelusta tuolla koulussa enemmän, vaikka toisinaan revinkin hiuksia päästä tiimioppimisen ja miljoonien ryhmätöiden kanssa. Toimintaterapian työkenttä on kuitenkin suhteellisen laaja ja uskon sieltä löytyvän jonkun työnkuvan, joka nappaa muhun kunnolla. Ihan viime päivien aikana on huomannut alkavani kiinnostumaan yhä enemmän mielenterveyspuolesta.

Viihdytkö nykyisessä kotikaupungissasi?
Viihdyn ja en. Tykkään Jyväskylästä paljon; se on mukavan iso, mutta siinä on kuitenkin pikkukaupungin tuntua, valoa ja lämpöä! Syy, miksi en toisinaan viihdy on ehkä pikemminkin yleisesti kaupunkiasumisessa eikä niinkään Jyväskylässä. Oon oppinut arvostamaan maalaismaisemia, rauhaa, katupölyttömyyttä ja turvallisuuden tuntua tän vuoden aikana ihan eri tavalla kuin aikaisemmin!

Kaipaatko entiseen kotikaupunkiisi?
En erityisemmin. Enemmänkin kaipaan tulevaan kotikaupunkiin - mikä se sitten onkaan.

Lempipaikkasi nykyisessä asuinkaupungissa?
Hmm. Viihdyn paljon eri seurakuntien tiloissa niin vaikea valita yhtä. Toisaalta viihdyn myös Cooma dance academyn tanssisaleissa. Mutta jos liikkeistä valitsen, niin Wilhelmiinan konditoria on kyllä ehdoton lemppari, samoin kahvila Muisto!

Minä itse ja tapani

Tykkäätkö meikata?
Tykkään. Aina ei jaksa, ja nautin myös siitä jos saan itseluottamusta kasaan sen verran, että uskallan olla meikkaamatta vaikka lähtisin mihin, mutta pääsääntöisesti meikkaan koska tykkään siitä. Varsinkin juhliin mennessä, siitä tulee jotenkin juhlallinen fiilis.

Onko sulla tapoja/maneereita joista haluisit päästä eroon?
Voi kyllä. Pelkään kaikkea mahollista liian helposti ja jossittelen ihan liikaa. En tiedä voiko sitä ihan maneeriksi sanoa, mutta kyllä mä siitä eroon haluaisin. Oon ylipäätään aika herkkä ja kyllä se toisinaan ottaa päähän, jos valot ja äänet ja ylimääräinen härvääminen mun silmien alla saa pinnan niin herkästi kireelle. Ja se, että kuulen mun sydämenlyönnit lähes 24/7. Siitä tavasta, jos mistä haluisin päästä eroon.

Mitä asioita ilman et voisi elää?
Top ykkösenä mun listallani kököttää Jumala. Usko on niin vahva osa mun elämää ja identiteettiä, että jos sen ottais pois niin ei musta jäis kun kuivuneita murusia jäljelle. Mutta kyllä elämä ilman mun poikaystävää, ystäviä ja perhettä tuntuis hyvin tyhjältä ja turhalta, joten sanon myös ne. Niin ja kolmensuklaan juustokakkua.

Mihin kirkkoon kuulut?
Kuulun virallisesti ev. lut. kirkkoon, mutta enhän mä siellä käytännössä käy. Sleyllä (Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys) ja Kansanlähetyksessä mä aikani suurimmaks osaks vietän, vaikka en niihin varsinaisesti olekaan liittynyt.

Kaipaatko autolla ajamista, koska oot viimeksi ajanut?
Kyllä aika usein. Monesti, kun oon jonkun kyydissä niin tekis mieli vaan syrjäyttää kuski ja hypätä rattiin. Viimeks oon päässyt ite kuskin paikalle varmaan helmikuussa.

Mitä käsirasvaa käytät?
Bodyshopin Mango hand cream on tällä hetkellä käytössä, nam!

Miten säilytät sukkia?
Pareittain korissa, josta ne kyllä usein vaeltelee lattialle jotenkin maagisesti aina siivouksen jälkeen. Myös meijän pyykkituvan pesukoneella on läheinen suhde mun sukkiini, josta oon vähän musta..wait for it.. sukkainen. Ehe olinpa tosi hauska.

Nukahdatko koskaan jos katsot leffaa?
En ikinä. Huomatkaa sarkasmi. Oon oikeesti täysin toivoton tapaus.

Parisuhde

Missä maassa sun poikaystävä on tällä hetkellä ja mitä hän siellä tekee?

Tän hetkinen sijainti on Malesia ja tekee siellä sähköhommia laivalla. Laiva on nimeltään Logos Hope, jos se jollekin jotain sanoo :)

Tärkeimmät asiat parisuhteessa?
Yhteinen arvopohja, anteeksianto, luottamus ja omasta edusta joustaminen. Ne luo mun mielestä sen peruspohjan. Sitten tietysti kahdenkeskeinen aika ja avoin keskustelu on myös tärkeitä palikoita, joilla saadaan suhde rullaamaan paremmin.

Millon meet sun poikaystävän kanssa naimisiin? ;)
Nooo, aika näyttää aika näyttää ;) Sitten kun ollaan varmoja valmiita sitoutumaan.

Voisitko kosia itse vai onko se miehen homma?
Voisin kai, mutten halua. Ei se varsinaisesti miehen homma ole, mutta kyllä mä tykkään siitä ajatuksesta enemmän :)

Tulevaisuus

Minkä värinen on tulevaisuuden autosi?

Ei ainakaan punainen. Meidän perheellä on ollut punanen auto liian monesti, ja oon sille jo henkisesti allerginen. Tykkään mustista aika paljon ja toisaalta jotkut vaaleet värit on kivoja myös, paitsi ei ehkä syksyllä ja keväällä.. sanotaan kuitenkin vaaleensininen!

Missä tahtoisit viettää tulevaisuutesi?
Omakotitalossa jollain rauhallisella alueella kaupungin laitamilla tai jopa maalla. Sijainnista en vielä oikein mitään osaa sanoa, ei varmaan ihan pohjoisessa muttei ihan etelässäkään.

Mikä olisi hyvä jako ruuan teossa ja siivouksessa? 
Oletan, että kysymyksellä viitataan parisuhteeseen joten 50/50. Päivittäiset kotihommat on musta hyvä jakaa tasan, ja kumpikin osapuoli tekee joustavasti välillä enemmän välillä vähemmän tilanteen mukaan. Ehkä periaate mille pohjaisin väitteeni ja mihin vetäisin rajaa on se, että asioita, joita on pystyttävä yksinäänkin asuvan tekemään ilman että tarvii pyytä apua joltain, pitää molempien osapuolten tehdä. Sitten on renkaanvaihdot ja vaatteidenkorjaukset erikseen, joita voi taitojen ja kiinnostusten mukaan jakaa. Kuitenkin ihan yhtä arvostettavaa kuin musta onkin et on myös "miesten ja naisten hommia" on se, että nainen opettelee miestenkin hommia ja toisinpäin. Toistemme apunahan me täällä ollaan.

Aiotko kasta(tta)a lapsesi, jos niitä saat? Onko nimiä jo valmiina? :D
Aion kastattaa, ehdottomasti. Nimiä en oo miettinyt tai ainakaan vakavasti. Tosin täytyy kyllä myöntää, että viime kesänä hautausmaalla töissä ollessa tsekkailin hautakiviä sillä silmällä läpi, että oisko siellä mitään kivoja nimiä, mutta vielä ei kuitenkaan mikään oikein tärpännyt.  Oon vähän sillä asenteella liikenteessä, että näitä mietitään sitten, jos se joskus on ajankohtaista.

Mitä aiot tehdä eläkkeellä?
En oo koskaan miettinyt, mutta olishan se varmaan hienoa matkustella ja nähdä maailmaa, vaikka mä en mikään matkustelijaihminen olekaan. Tai ehkä haluisin olla semmonen seurakuntamummo, joka virkkaa tilkkupeittoa johonkin lähetysmaahan kirkon takapenkissä ja kertoo tarinoita eletyistä vuosista :D

Mitä uusia taitoja haluisit oppia?
Mun pitkäaikainen haaveeni on oppia kick up. Eli hyppäämään maasta selältään maaten suoraan jaloille. Haluisin myös oppia soittamaan pianoa, ukuleleä, tekemään spagaatin ja sekottamaan korttipakkaa yhdellä kädellä.

Mitä aiot tehdä tänä kesänä?
Suunnitelmissa (vielä hyvin epävarmoissa sellaisissa) olisi mennä yhteen tanssitiimiin pariks kuukaudeks romanttisiin maalaismaisemiin. Toivon niiin paljon, että se onnistuu, se ois niin unelma!

Minkälaisen kodin haluaisit? Miten sisustaisit sen?
Kaksikerroksinen puinen omakotitalo. Se ois joku vaaleen värinen ja siinä olis paljon huoneita ja hyvin tilaa majottaa vieraita. Semmonen melko tumma puu-/laminaattilattia olis täydellinen ja tiilikatto vois olla mukava. Niin ja isot ikkunat olohuoneessa ja leveät ikkunalaudat, joissa voi istua ois kivat myös! Romanttinen sisustustyyli on ihan mua. Kaikki pieni, söpö ja hempeä on kaunista ja hämärä tunnelma yhdistettynä kynttilöihin on kyllä ehdoton rakkaus.

Mikä sinusta tulee isona?
Toivottavasti omasta työstäni nauttiva ja ihanassa omakotitalossa asuva vaimo, joka on löytänyt oman paikkansa ja tarkoituksensa, mutta toisaalta etsii sitä kuitenkin jatkuvasti jämähtämättä paikoilleen.

Osasto random

Miltä maistuvat lumihiutaleet?
Kylmältä ja valkoiselta. Ehkä vähän raudalta.

Montako päivää on seuraavaan kuunpimennykseen? 
176 päivää

Ovatko mangustit herkkäkuuloisia?
En tiedä :(

Miten saisin tehtyä susta motoristin ;) :D?
Jaa a. Musta on varmaan hyvin vaikeaa ellei mahdotonta tehdä motoristia. Tietysti voi yrittää ajelemalla lämpimällä kesäilmalla 60km/h maisemareittejä, mutta tulos ei siltikään ole taattu. Mun luonnetta voi myös tietysti hieman pehmittää hemmottelu ja yllätykset ;)

Jos kilpikonnalta otetaan kuori pois, onko se alaston vai koditon? :DDDDD
Raukkaparka. Alaston JA koditon.

Tiesiks että punssirulla ja pölynimuri on ruotsiks sama sana (dammsugare)?
No en kyllä tiennyt :D Mikä ihme edes on punssirulla??!

Jos smurffia kuristaa, minkä väriseksi se muuttuu? :D
Punaiseksi. Vaikka jonkun mielestä se varmasti näyttäis silloinkin siniseltä tai violetinkarmiininpunaisenruskeanoranssihtavaltatavaaleanhopeillaraidoilla, jos nyt palautellaan eräskin mekkosota mieleen..

To be continued...

TJ 195

Varoitus! Tällä postauksella ei välttämättä ole lukijalle kovin suurta funktiota, mutta meikäläiselle se on ilon päivä!

Tämän viikon keskiviikkona oli nimittäin juhlalle aihetta! Puoliväli allekirjoittaneen laivaleskeydestä tuli saavutettua ja kelkka kääntyi vihdoin kohti Suomea. Se tarkoittaa sitä, että tästä eteenpäin on päiviä vähemmän edessä kuin takana. Edessä alkaa siis olla aikalailla enää puolisen vuotta elämää kaukosuhteen ihmeellisessä ja ihmetyttävässä maailmassa. Saanen tässä vaiheessa hieman herätellä talviunisia pohdintahermojani kysymällä onko pitkään aikaan ollut parempaa tunnetta? Saan alkaa kai nyt virallisesti jo odotella P:n paluuta, saanhan?

Kyllä mä vaan haluan ja jaksan uskoa, että tällä kaikella odottamisella, tuskailulla, panikoimisella, ikävöimisellä, luottamuksen kasvattamisella ja rohkeuden venyttämisellä on oltava joku merkitys ja vaikutus tulevaan. Puolen vuoden kuluttua päästään katselemaan toivottavasti hymyssä suin minkälaisen sadon tämä odotus on tuonutkaan mukanaan korjattavaksi. Let's wait for that!

Ps. Muistakaahan käydä ahdistelemassa mua hankalilla kysymyksillä, jos niitä vielä löytyy mielen perukoilta! Tämän viikon loppuun asti on aikaa käydä kommentoimassa kysymyspostauksen kommenttiboksiin ennen kuin kokoan kysymyksistä (joita on jo nyt tullut valtavasti, kiitos siitä!) postauksen teille luettavaksi! Hipihopi!

joskus on hyvä kääntyä katsomaan taakseen ja kääntää sivua

Löysin parin kuukauden takaa luonnoksen mun blogitekstiluettelosta. Jollain tapaa jopa hämmenyin sen sisällöstä, sen ajan fiiliksistä ja ikävän laadusta. En oikeastaan tiedä miksi en koskaan julkaissut tekstiä, mutta ehkä sen pointti onkin toimia nyt hyvänä näyttönä mulle siitä miten oon vihdoin tullut eteenpäin.

Mä havahdun usein, liian usein, siihen, että huomaan ajattelevani etten tuu jaksamaan koko vuotta ja uskottelevani itselleni että P tulee kyllä takasin jo pian. Huomaan ajattelevani, että täähän on ihan pöhköä, tottakai me voidaan tähän vaikuttaa jos ja kun me vaan halutaan, tottakai voidaan tehdä se päätös koska vaan, että P saapuis Suomeen jo nyt. Tottakai. Tottakai. Tottakai.

Sit on niitä päiviä, kun se todellisuus iskee vastaan ja tajuan et ei se niin vaan käy. Ei oo meidän vastuulla tehdä noin isoja päätöksiä pelkän mielihalun takia. Pitää katsoa tilannetta laajemmin ja muiden kannalta? Mutta miks mulla sit edelleenkin on se mielihalu? Miks musta tuntuu kokoajan et ei tää oo todellisuutta olla erossa niin kauan? Miksi jonkun muun edun ajatteleminen tuntuu niin kipeeltä? Missä menee se raja, että nyt kuuluu ajatella myös itseä voidakseen auttaa toista, koska sitähän P:n työ loppujen lopuks on - muiden auttamista. Olisko päätös tulla takaisin luovuttamista, elämänmakuista elämää vai ainoastaan itsekäs päätös? En tiedä. En todellakaan tiedä.

Okei. Tää kolme kuukautta on nyt jo takanapäin ja mennyt miten mennyt (meinasin sanoa hyvin, mutta totesinkin sen olleen kaikkea muuta). Jotenkin sieltä elokuusta on raivattu tie tähän pisteeseen monen itkun, raivonpuuskan, luovuttamisen, itsensä kasaamisen, muiston, rohkaisun, psykologin, sielunhoitajan, kavereiden, rukouksen kautta. Mut tää kolme kuukautta tuntuu i k u i s u u d e l t a. Tää on ollut jotenkuten just ja just siedettävyyden rajoissa oleva aika mut nyt alkais jo todella riittämään. Tulevat kymmenen kuukautta tuntuu vielä kolme kertaa pidemmältä ikuisuudelta. Ja ikuisuushan tarkoittaa sitä ettei se koskaan lopu. Niin, siltä musta tuntuu. Ja jos loppuukin, niin sitten on jo liian myöhäistä. Jotain ehtii kuitenkin sattua. Mun ajatukset toistuu kuin repeatilla mun päässä ja lopputulema on kerta toisensa jälkeen ettei voida ikinä saada toisiamme, ainakaan ellei tehdä päätöstä elää samalla maanosalla jo nyt. Joka kerta päädyn samaan ajatukseen ja yritän uskotella itelleni et se on valhe. Mut mitä jos se ei ookaan? Ei mulle oo luvattu huomista. Ei Jumala oo mulle velkaa yhtään mistään. En voi pitää itsestäänselvyytenä et meillä on kyllä vielä aikaa nähdä toisiamme. 

Ja se on aivan järjettömän pelottavaa.

Tuo pelko on tasan se yks ajatus mikä tekee tästä niin mielettömän vaikeeta. Se on se ajatus, joka ei vaan katoa, vaikka pahin ikävä laimenis hetkeks tai huomaan ajan kuluneen taas viikon eteenpäin. Se ajatus saattaa sekunniksi, korkeintaan kahdeksi, kadota, jos ajattelen et Herran tahto tapahtuu joka tapauksessa ja et Hän on suunnitellut meille vaan parasta. Mutta minä pieni ihminen, minäkö pystyisin ajattelemaan tuollaista kovin vakuuttavasti tai kovin pitkään? Ei toivoakaan. Joskus uskon varassa saan siihen voimaa, mutta hyvin harvoin. En jaksaisi pinnistellä enää. Toisaalta taas tuntuu et oon luovuttanut jo miljoonia kertoja enkä ole jaksanut pitkään aikaan enää edes yrittää.

En tiedä miten, mut jotenkin tämä ajatus pitäis saada ujutettua tähän pieneen pääkoppaan, jotta se vois sysätä tuon pelottavan mitä jos? -ajatuksen tieltään pois:

"Jumalan toiminta on aina rakkautta, silloinkin kun emme ymmärrä Häntä." 

                                                                                                                      - unknown

Näin jälkikäteen on ihana huomata konkreettisesti miten ajatusten kulku on muuttanut suuntaansa. Lähipiirikin tuntuu toistelevan, että vaikutan pirteämmältä nykyään. Mikä on ihan totta, oon oppinut jo hyväksymään ikävän ja sen, että P:tä ei näy eikä kuulu Suomeen ennen syyskuuta. Oon hellittänyt mun henkisen kapinoinnin ja yrittänyt niellä pettymykseni. On päiviä tai viikkoja, suorastaan kausia jolloin ikävä sattuu kovemmin ja aika tuntuu loputtomalta, mutta yleisesti ottaen oon tasapainoisempi tän asian suhteen. Vaikkakin kyllä mä silti odotan sitä hetkee kuin nousevaa kuuta, että tää etäsuhteilu saadaan päätökseen. Mutta kaikkein tärkeimmän huomion tässä kehityskulussa oon tehnyt tuon parin kuukauden takaisen vuodatuksen viimeisen lauseen suhteen. Mä todella uskon siihen nykyään. Kyllä on taas mahdottomasta tehty mahdollista, jos noita aikaisempia toivottomuuden olotiloja on uskominen. Mä en pelkää enää, ainakaan yhtä sairaalloisesti. Mulla on aika luottavainen fiilis. Ja tajusin tänään, et toivo on se joka tekee meidät eläväisiks. Ilman toivoa on niin lamaantunut olo.

Rakas päiväkirja,

tänään mä oon onnentyttö.

Sain yllärikukkia rakkaalta ♥ :)

Sain ekaa kertaa kukkia. Ikinä. Keneltäkään. No, lukuunottamatta rippi- ja ylioppilasjuhlia. Ne ilmesty lähetyksenä mun oven taakse, vaikka en heti tajunnutkaan että se oli oma ovikello joka soi ja pelkäsin kuollakseni et käytävä parveilee epämääräisiä hiippareita. Sehän on se loogisin selitys.. Lopulta kuitenkin avasin oven ja sieltä löyty suloinen kimppu melkeen kuin toiselta puolelta maailmaa ois tullut tuulahdus, vaikka tiesin että P on järjestänyt sen Suomesta. Nyt yllätysjärkytyksestä toivuttuani ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä sitä vaan on niin KLS tuosta miehestä!

ei kasvua ilman kasvukipuja

Vuosipäivä, puhelinyhteys, 

päivittäinen yhteydenpito, 

sama aikavyöhyke, 

yhteinen joulu, synttärit, 

uusi vuosi, muut juhlapäivät, 

tapahtumat, yhteisten hetkien jakaminen, 

äänen kuuleminen reaaliajassa,

halaus, läheisyys,

läsnäolo

Nää on asioita, joita meiltä jää väliin tai joita normaaliin parisuhteeseen olettais kuuluvan, mutta jotka meidän tapauksessa loistaa poissaolollaan, ainakin tän vuoden ajan. Toisaalta esimerkiksi ensimmäistä yhteistä vuosipäivää ei takas saa, mutta kenties siitä luopuminen tuo tilalle jotain parempaa.

Näiden tärkeiden asioiden puuttuminen opettaa kuitenkin paljon muuta, mitä ehkä normaalissa parisuhteessa jäisi kokematta - ainakin samalla aikavälillä. Tuntuu, kuin joku venyttäis sua selkä seinää vasten kasvamaan sentti sentiltä enemmän kouluterkan mittanauha päälakea vasten. Kai nää vaikeat hetket on vaan kasvukipuja, jotka on pakko käydä läpi, jotta päästäis kohti jotain suurempaa, vahvempaa. Opittais jotain olennaisempaa, kuten:

Rohkeutta, luottamusta

Kaikkivaltiaan huolenpitoon, 
toisiimme, itseemme, suhteeseemme, 

arvostusta yhteisesta ajasta,

mahdollisuudesta soittaa puhelimella, itsestäänselvyyksistä,

kärsivällisyyttä, viisaiden valintojen tekemistä,

uhrausten merkitystä, suhteesta huolehtimista,

huomioonottamista, ymmärrystä,

kommunikointia, rukousta,

hyvien ja huonojen hetkien näkemistä,

omien, toisen, yhteisten,

itsensä ylittämistä, vaikeista ajoista selviytymistä,

elämää

November 1: A person

NOVEMBER 1: A PERSON

Ihminen, josta olen ihan äärettömän kiitollinen, niin kiitollinen ettei sanat riitä, on mun poikaystävä. Kukaan ei arvannut, eihän? Yritän nyt kovasti miettiä miten kertoisin aiheesta ilman jäätävää clichévuorta, mut pelkään et epäonnistun siinä. 

Lapsellisuus, lapsenmielisyys,

rentous, vapaus olla,

samaan aikaan aikuisuus, kypsyys,

se että puhutaan asioista,

rukoillaan,

ajellaan,

unelmoidaan,

luotetaan tulevaan,

luotetaan Jumalaan.

On asioita, joista saa olla kiitollinen ja asioita, joista saa olla ihan mielettömän kiitollinen Tää lista kuvaa ajatuksia tuosta jälkimmäisestä. Niistä asioista, jotka saa mut 'roska' silmäkulmassa sanomaan KLS, kiitän Luojaani sinusta ja halaamaan tiukasti. Niistä asioista, jotka saa mun sydämen pakahtumaan ikävästä, sillon kun kaipaa sitä joka ymmärtää. Ja niistä, jotka saa vaan yksinkertaisesti hymyn suupieliin kun katsoo vanhoja videoita, joissa järki on heitetty narikkaan ja portaita laskeudutaan kävelyn sijasta vatsallaan liukuen. Kiitos ja ylistys Herralle, joka luo tuollasia persoonia!