Matkustan ympäri maailmaa, laukussa ruisleipää ja merisairauspillereitä vaan

Logos Hope Hong Kongin satamassa

Elokuun alussa suuntasin kompassini kohti Aasiaa ja lähdin reppu täynnä seikkailumieltä vihdoin tapaamaan P:tä! Voin sanoa, että kylläpä jännitti saapua Hong Kongin lentokentälle, eikä syynä ollut lentoketän iso koko, vaan tieto siitä, että pian näen P:n ensimmäistä kertaa lähes vuoteen. Siinä se hetki nyt oli. Hetki, jota on odotettu hartaasti, jota varten on valmistauduttu kuukausitolkulla, monet haaveet käyty mielessä läpi ja mielikuvat jälleennäkemisestä tallennettu päähän kuin filmirullalle. Kuitenkin, kun se hetki koitti, en tiennyt ollenkaan miten suhtautua. Ilon ja hämmennyksen sekaisin tuntein tallustelin lentokentällä kohti P:tä tietämättä mitä odottaa. Melkein huvittaa kun muistelen, miten surrealistista puuroa nuo hetket ovat päässäni. Kohtaaminen tuntui epätodellista, en edes uskonut olevani Hong Kongissa, puhumattakaan siitä, että olisin ymmärtänyt P:n olevan todella vieressäni. Vielä junassakin kohti kaupunkia täytyi varmistella sormella tökkimällä, ettei kyseessä ole vain 3D-tulostimen aikaansaannos, vaan ihan oikea ihminen. Minuutti minuutilta ajatus kuitenkin upposi ymmärykseeni paremmin ja koska mitään tunneryöppyä ei ensikohtaamisessa tullut, alkoi liikutuksen kyyneliäkin pikkuhiljaa tirahtaa silmänurkkaan. Jo illalla olin kuitenkin tottunut tilanteeseen ja tuntui kuin vuosi olisi lentänyt siivillä siihen hetkeen asti, vaikka tiesin ettei niin ollut.

Kaupungin tungoksessa ja kuumuudessa vaellettuamme saavuimme vihdoin P:n työpaikkaan, kotiin ja kulkuneuvoon - Logos Hopeen. (Jos haluat tietää tarkemmin, mikä on homman nimi, klikkaa tästä linkkiä GBA Ships:n nettisivuille.) Laivalla oli lämmin vastaanotto ja alku menikin lähinnä P:n kavereita tervehtiessä ja paikkoja kierrellessä. Oli ainutlaatuista nähdä, missä P on työskennellyt vuoden ja kenen kanssa. Ymmärrän nyt paremmin, millaista arki siellä on ollut ja tää todellakin vahvistaa mun kokemusta siitä, että etäsuhteiden tärkeä osa on toisen arjesta selvillä pysyminen. Laivaan tutustumisen lisäksi ehdimme Hong Kongissa kierellä kaupungilla; shoppailla, ajella vuoren huipulle katselemaan kaupunkia yläilmoista ja katsella katuja ratikan kyydissä istuskellen. Vaikka päivät olivat kuumia ja aurinkoisia, oli ilma kuitenkin sumuinen ja myös kunnon ukkosmyräkkä yllätti meidät kerran. Koska kaikkea ei voi kuitenkaan laittaa sumun piikkiin, niin pahoittelut jo nyt kuvien laadusta. En uskaltanut raahata kameraa reissussa mukana, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun.

Victoria Peak

Lautta, jolla kuljimme mantereen puolelta Hong Kong Islandille

Parin päivän jälkeen koitti lähdön aika Hong Kongista ja keulamme kääntyi kohti Taiwania. Kiitollisena katselin laivan kannella, kun lähdimme illalla kaupungin valojen välkkeessä ihmisten vilkuttaessa meille satamasta lipumaan kohti avomerta. Oli hurjan jännää seilata pari päivää Etelä-Kiinan merellä ja se on varmasti kokemus, joka jää verkkokalvoille pitkäksi aikaa. Erityisen mielentön fiilis (merisairautta lukuunottamatta) oli katsella päivällä laivan kannelta ympärilleen ja nähdä vain merta jokapuolella, puhumattakaan öisestä tähtitaivaasta kun kaupungin valoja ei näkynyt missään ♥ Jos koskaan ikinä tulee tilaisuus johonkin vastaavaan niin go for it!

Parin päivän jälkeen saavuimme Taiwaniin, jonka yli oli juuri pyyhkäissyt taifuuni. Sen jäljet näkyivät hieman kaduilla katkeilleina oksina ja repsottavina kattoina. Taichungin keskusta oli kuitenkin melko siisti ja siellä vietimmekin taas muutaman päivän kierrellen. Kävimme maanjäristysmuseolla, night marketilla sekä ostoskeskuksissa ja kaupungilla kiertelemässä. Lähteminen kaupungille oli kuitenkin hieman työläämpää verrattuna Hong Kongiin, jossa olimme suurinpiirtein laivasta ulos astuessa jo kauppakeskuksessa, kun taas Taichungissa bussimatka keskustaan kesti noin tunnin. Lisäksi kuskilta lipun ostaminen sekä oikealla pysäkillä ulos hyppääminen olivat hieman hakuammuntaa, sillä kuskit puhuivat tuskin sanaakaan englantia ja kaikki reittikartat olivat kiinaksi. Parhaaksi keinoksi osoittautui lopulta kuvien ottaminen bussipysäkeistä ja niiden näyttäminen kuskille, jolloin matkanteko hoituikin aika näppärästi!

Kaiken kaikkiaan reissu oli upea, enkä todellakaan kadu lähtöä, vaikka aluksi punnitsinkin pitkään olisinko matkustelua hieman kammoksuvana valmis voittamaan pelkoni. Voittajafiiliksellä siis sain lopulta reissua tehdä, mutta kyllä koti-ikävä- ja suomiarvostusmittarikin nousivat pari astetta ylöspäin matkan aikana ja Suomeen palaaminen oli myös ihanaa. Nyt innolla odottelen P:n viimeisten työviikkojen loppumista ja lopullista Suomeen paluuta!

Viimeisenä kuvana vielä satamasta laivan ulkopuolelta porukkaa, jotka ovat jonotamassa pääsyä Logos Hopelle. Yllätyin miten mielettömästi ihmisiä oli, eikä tämä ollut edes vilkkain päivä, sillä tuolla viikolla kävijöitä oli yhtenä päivänä lähes 19 000! Pakko myöntää, että luulen vasta nyt voivani ymmärtää edes osan siitä, miten suuri merkitys P:n ja muiden vapaaehtoisten työllä lopulta on. Vihdoin mun on helpompi hyväksyä mun rakkaan poissaolo. Tiedän nyt, ettei olla taisteltu tätä aikaa turhaan eikä ykskään kyynel oo mennyt hukkaan.

Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat.

Ps.126:5

Paloja purtavaksi, vaan ei sammutettavaksi

Mun kesä on ollut tähän asti aika unohtumaton! Oon nyt palautunut treenailun parista äidin luokse loppukesälomaa viettämään ja muistelemaan niitä kamalan ihania ja ihanan kamalia päiviä, joita sain kokea. Oon ollut niin kiinni mun elämässä ja tanssikuvioissa nämä viimeiset kaks kuukautta, että ihan hävettää miten en ole ehtinyt ja saanut aikaiseksi kirjottaa blogiin mitään. Anteeksi. Kuitenkin se kertoo siitä, että kesä oli täynnä eloa ja menoa, joten turhaan jään blogin uinumista pidemmäksi aikaa murehtimaan. Sekin sai oman kesälomansa ja nyt on hyvä jatkaa! Varautukaa siis kilometripostaukseen.

Ihan ensimmäiseksi haluan jakaa teille pieniä paloja mun kesästä..

© Sanni-Maria Lähde

Treenitila
Tässä tilassa vietin suurimman osan kesästäni. Ihana treenitilamme, joka on siis entisen navetan vintti, herätti ihastusta kaikessa maalaisromanttisuudessaan ja tunnelmassaan, mutta myös vihastusta viileissä kesäaamuissa, joita tänä kesänä riitti kuten tiedämme, sillä kesäkäyttöön tarkoitetulla vintillä ei ollut lämmitystä. Villapaidoille ja -sukille siis todella oli käyttöä tänä kesänä!

Päivien sisältö
Arkipäivät kestivät yhdeksästä viiteen ja ne sisälsivät aina vähintään yhden tekniikkatunnin sekä lisäksi muita treenejä. Tekniikkalajina meillä oli pääosin nykytanssia, mutta pääsimme kokeilemaan myös balettia, jazzia, streetdancea, dances to a beatia (Kati Korosuon kehittämä tekniikka), pilatesta sekä erilaisia improtekniikoita. Iltapäivisin tekniikkatuntien jälkeen meillä oli usein improvisaatio- ja kompositiotunteja, joissa treenailimme sekä työstimme esityksiä erilaisiin tapahtumiin. Näiden lisäksi kesäämme mahtui mm. fyysisen teatterin treenejä, action paintingia, tanssiterapiaa, maskeerausta, tanssin ja teatterin maailmaan tutustumista videoiden avulla sekä raamattuopetuksia kerran viikossa. Opettajina meillä toimivat suurimmaksi osaksi ihanat Xaris Finland -tanssiryhmän tanssijat sekä lisäksi Paraabelin Matti ja Iiris ja Creative Arts Europen perustaja Jim Mills.

Kesä päättyi vielä kansainväliseen taide- ja toimintaleiri Lifeen, jossa oli erilaisia pajoja tarjolla niin tanssista elokuvanäyttelemiseen kuin kokkauksesta sporttaukseenkin. Itse valitsin Lyrical jazz pajan, jossa valmistimme jälleen esityksen leiriyleisölle. Paja toi sopivasti haastetta, (erityisesti kun tanssin jalkani toimintakunnottomaksi parin päivän ajaksi ja jouduin katsomaan harjoituksia sivusta ja opettelemaan tanssisarjoja suoraan lennosta..) mutta se oli myös rentoa yhdessäoloa ja tanssin lahjasta nautiskelua.

© Anniina Koski / Yhdistimme hiilellä piirtämistä ja tanssia!

© Anniina Koski / Aciton painting / teimme ryhmänä yhteisen taideteoksen musiikin, tanssin ja toistemme inspiroimana

© Anniina Koski / Lopputulos näytti tältä

Ihana opetajamme ja linjavastaavamme Turun kadulla

Esitykset
Valmistimme esityksiä yhdessä opettajiemme kanssa erilaisiin nuorten tapahtumiin sekä koko perheen tapahtumiin. Päätapahtumanamme oli Kansanlähetyspäivät Turussa, sekä sitä edeltäneet kolme päivää Turun kaduilla yhteistyössä teatteritiimiläisten kanssa. Näiden lisäksi valmistimme soolona, duona tai triona omat site-specific teokset, jotka kesän lopuksi esitimme. Site-specific tarkoittaa siis taideteosta, joka on valmistettu tiettyyn paikkaan eli teosta ei voi siirtää johonkin toiseen sijaintiin. Esitysten valmistaminen oli mielenkiintoista ja opettavaista, mutta myös rankkaa puuhaa. Kovan työn jälkeen odotti kuitenkin kiitos ja palaute kannusti jatkamaan eteenpäin. Esitysten myötä oppi ymmärtämään paremmin, mitä varten teimme työtä ja kuinka tärkeä rooli sillä erityisesti tällä kentällä oli.

© Anniina Koski / Streetdance @ Turku

© Anniina Koski / Turku

© Anniina Koski / Mun ja kämppiksen site-specific -treeneistä

..ja lopuksi vielä hieman isompiakin paloja

Opin kesän aikana tanssiin liittyvien teknisten asioiden lisäksi myös paljon itsestäni, uskostani ja taiteesta sekä näiden välisestä suhteesta. Mietintäprosessit ovat vielä kesken ja varmasti jatkuvat läpi elämän, mutta haluan joitain oivalluksia jakaa vielä näin keskeneräisinäkin täällä blogin puolella.

Ensinnäkin, opin katsomaan itseäni, taidetta ja tapaani tehdä sitä aivan uudella tavalla. Ymmärsin, että taidetta voi tehdä katsoen eri näkökulmista. Se, että olen kristitty ei tarkoita sitä, että minun olisi tanssittava vain Jeesuksesta kertovia tansseja. Eihän vaikkapa krisityn leipurinkaan tarvitse käyttää lahjaansa leipoakseen ainoastaan ristinmuotoisia kakkuja, kuten tunnilla yhdessä pohdimme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö lahjoja voisi käyttää myös väärin, mutta en mene nyt siihen. Pointtini on siis se, että lahjoja voi käyttää eri tarkoituksiin, eikä se tee toisista parempia tai pyhempiä kuin toisista.

Toinen tärkeä ajatus suhtautumisessa itseensä ja muihin taiteentekijänä liittyy kilpailuun ja siihen, kuinka helposti sitä yrittääkään nostaa itseään jalustalle ja pönkittää itsetuntoaan toisten huonommuudella. Erityisesti taiteen tekemisessä uskon piilevän suuren vaaran juuri tähän; muiden vähättelyyn ja lopulta itsensäkin aliarvostamiseen. Ymmärsin, ettei minun tarvitse yrittää olla parempi kuin muut, mutta voin ja saan silti tehdä parhaani. Ero voi olla hiuksenhieno käyttäytymisessä, mutta suhtautumisessa on varmasti suuri ero ja uskon sen näkyvän ulospäin. Se antaa sisäisesti tietynlaisen vapauden.

Vapautteen liittyen huomasin kesän tuoneen myös rohkeutta ja nostaneen itseluottamustani taas pari pykälää ylöspäin. Kesän alussa en olisi IKINÄ uskonut kykeneväni tanssimaan yleisön edessä improvisoiden tanssini. Olin pelännyt improvisointia koko tanssiurani ajan ja kuitenkin kesän aikana havahduin keskellä tilannetta, jossa improvisoin keskellä turun vilkasta kesäkatua, että hei mähän todellakin pystyn tähän! Tuntin itseni sillä hetkellä niin vapaaksi. Itsensä ylittäminen voi tapahtua joskus täysin vaivihkaa ja huomaamatta. Uskon, että tämä pätee muutenkin elämässä. Usein voi tuntua siltä ettei ikinä saavuta jotain, vaikka kuinka harjoittelisi ja tähtäisi sitä kohti. Joskus voi ollakin toki näin, mutta toisinaan joku täysin muu asia voikin olla avain oppimiseen tai itsensä ylittämiseen. Itselläni konkreettisena esimerkkinä on tanssin saralla piruetit. Olen monen monta vuotta tuskaillut niiden kanssa, kun en vain opi. Tämän kesän lopuilla kuitenkin yhtäkkiä piruetit alkoivatkin sujua kuin tanssi (heh) edelliseen verrattuna, vaikka emme käytännössä harjoitelleet niitä kesän aikana juuri yhtään. Jonkun toisen harjoituksen kautta löytyneen asian oppiminen ja ymmärtäminen olikin avain tasapainon löytymiseen, mutta tällaisille olemme usein sokeita. Sanon tämän erityisesti itselleni, että ei tulisi lannistua, vaikka näyttäisi siltä että joku asia ei tuntuisi etenevän ollenkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Meitä valmistetaan jatkuvasti huomaamattamme kohti unelmiamme.

© Sanni-Maria Lähde

Ehkä tärkeimpänä havaintona kuitenkin oli se, kuinka opin arvostamaan itseäni ja omaa tapaani tehdä, opin luottamaan siihen, että minäkin osaan tehdä jotain. Aluksi huomasin kauhistelevani kun huomasin muiden tekevän eri tavalla saman tehtävänannon perusteella ja itsensä vertailu muihin iski pääni sisällä samantien päälle kuin olisi on/off-nappulaa painanut - ajattelin automaattisesti oman tapani tehdä olevan huonompi tai vääränlainen. Kuitenkin lopulta tajusin, että lopputuloksissa on hienoa nimenomaan se, että niistä tulee erilaisia. Omannäköisiä. Ihania. Teoksesta tekee kauniin juuri se, että siinä näkyy tekijän oma persoona ja että hän on sen ajatuksella tehnyt. Yhtäkkiä suhtautuminen myös toisten tanssijoiden mielettömän taidokkaisiin ja upeisiin taideteoksiin muuttui kateuden sijasta enemmänkin ihailuksi, kyyneliksi ja iloksi. Huomasin vertailuni toisiin vähentyneen, (vaikka ehdotomasti myönnän tekeväni sitä valitettavan usein edelleen) mikä auttoi luottamaan itseeni enemmän sekä siten myös nauttimaan omista sekä toisten lahjoista erilaisuudesta huolimatta.

Kesä oli ihana, mutta myös rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ihmisiä pyöri kokoajan ympärillä ja välillä omaa rauhaa oli vaikeaa löytää, mikä oli toisaalta myös hyvä puoli sen suhteen, että tekeminen ei ainakaan koskaan loppunut kesken ja oli aina ystäviä, joiden kanssa jakaa asioita. Tanssista opin valtavasti lähes jokapäiväisen tanssimisen seurauksena ja kaverit ovatkin nauraneet pohkeideni yllättävälle kasvuprosessille :D Myös kesän liikkeelle nostattamat ajatusprosessit ovat toki hyvä asia, mutta vaatii aivonystyröiltä aktiivista toimintaa. Nyt on siis hyvä ottaa ennen opiskeluiden jatkumista hieman lepoa myös fyysisestä aktiivisuudesta ja lähteä seikkailemaan kohti Aasiaa! See ya!