November 4, 5, 6 & 7

NOVEMBER 4: AN EXPERIENCE

Tää on ehkä vähän huijausta, koska jos oisin päivittänyt ajoissa neljännen päivän en olis oikeesti ehtinyt kokea tätä kokemusta. Mut ehkä ei olla nyt niin tiukkapiposia ja kerron teille mun eilisestä kokemuksesta, josta oon kiitollinen. Eli homman nimi on Pimé Café, jonne me suunnattiin eilen kämppiksen kanssa pienoisen taivuttelupuheen (huonoja argumentteja, silmien räpyttelyä, kyllä te tiiätte..) jälkeen! Onko hajua, tietoa, kenties kokemuksia? 

Pimé Café on siis nimensä mukaan pimeä kahvila, joka toimii simulaationa sokean henkilön arkipäivästä. Paikalle saapuessamme meidät otti vastaan tarjoilija, joka vei meidät kädestä taluttaen pöytään paikalle istumaan. Ja uskokaa kun sanon et se kahvila oli oikeesti pilkkopimeä! Ei hämärä, vaan _pimeä_. Voitte uskoa, kuinka pelottavaa oli aluks kun tuntu et ei pysty hallitsemaan tilannetta ollenkaan, eikä paikalta pääse pois vaikka haluiskin, koska pimeässä ei näkis minne suunnata. Kun oltiin päästy istumaan, tarjoilija toi meille teen pöytään ja kaatoi mukeihin vettä sen jälkeen kun oltiin niitä haparoiden etsitty pöydältä pienoisen tuokion verran... Erityisen hienon kokemuksesta teki se, että tarjoilijat olivat itse käsittääkseni kaikki joko sokeita tai vähintäänkin näkövammaisia! Mieletöntä nähdä (heh) heidän työskentelyään. Siinä me sitten yritettiin kämppiksen kanssa paljon huonommalla menestyksellä tarjoilijaan verrattuna pimeässä löytää sokeria ja kaataa maitoa sen verran mukiin ettei se tulvi yli. Parasta oli ehkä huomata hetkisen päästä kun oltiin pöydässä istutttu, että meillä onkin pöytäseuraa :--D Oli muuten yllättävän helppo keskustella ennakkoluulottomasti ventovieraiden kanssa kun ei nähnyt heitä ja toisinpäin! Pimé Café ilmeisesti kiertää ympäri Suomea ja järjestää vastaavia kahvilapäiviä aina silloin tällöin. Jos joskus tulee vastaan, niin kannattaa ehdottomasti kokeilla!

tässä kuva pimeästä kahvilasta! no vitsi vitsi..

Eilinen oli oikeastaan kokonaisuudessan kyllä sellainen kokemus! Oli hauska sattuma, että samana päivänä aikaisemmin olin päässyt koulujuttujen muodossa kokeilemaan elämää pyörätuoliasiakkaana. Kierreltiin koulukavereiden kanssa keskustaa pyörätuolissa istuen ja testailtiin millaisia käytännön asioita (kynnyksiä, luiskoja, leveitä ovia, hissejä..) oli otettu huomioon pyörätuolilla liikkujoita varten. Oli hienoa ja yllättävääkin kokea, millasta asiakaspalvelua sai ja miten ihmiset suhtautuivat meihin. Hämmentävää, mutta ennenkaikkea silmiäavaavaa! Ehdottoman hyvä kokemus näin sosiaali- ja terveysalaa opiskelevalle, parhaiten sitä oppii ymmärtämään toisen näkökulmaa itse kokeilemalla!

NOVEMBER 5: A TALENT YOU HAVE

Mmm... tanssi. Joo. Se se taitaa olla. Just tänään viimeks mietin, kuinka rakastan sitä, kun voi laittaa keskittymisen hetkeks johonkin täysin muuhun ja unohtaa kaiken siihen liittymättömän. Tanssitunnilla keskittyminen vie niin paljon tilaa kaikelta muulta aivotyöskentelyltä, että olis varmaan turha edes yrittää miettiä omia murheita ja huolia. Ja se tunne kun hiffaa jonkun liikkeen ekaa kertaa! Tai saa tahkottua jonkun sarjanpätkän läpi, jota on vasta opetellut! Ja puhumattakaan musasta, sillä on joku ihme vaikutus, joka aiheuttaa lähes automaattisesti jäätävän flow-tilan ja aika kuluu mielettömällä tahdilla. Jos tanssisin seuraavat 10 kuukautta putkeen,  niin tuntuiskohan musta et P olis täällä huomenna? :--D Ehkä, ja just siks oon just nyt erittäin kiitollinen tästä harrastuksesta.

NOVEMBER 6: A FAILURE

Tää on oikeestaan yks mokien sarja, mikä saa mut kiitolliseks, mut ei anneta sen häiritä! Viime syksynä oltiin pienellä opistoporukalla Hämeenlinnassa soittelemassa parisen tuntia hengellisiä biisejä keskustorin laidalla valitettavasti melko näkyvällä paikalla.. Meillä oli soittimina kitara ja cajon eli semmonen rumpuboksi mitä soitetana käsillä. Meikämandoliinihan sitten halus ehdottomasti kokeilla soittaa cajonia, kun olin siitä haaveillut ja ikinähän en kyseiseen vempeleeseen ollut ennen sitä hetkeä edes koskenut. On varmaan äärimmäisen hyvä ellei paras paikka opetella soittamaan kyseistä soitinta kadulla. Veikkaan, että oot tottunut katusoittajiin, jotka edes suurinpiirtein osaa hommansa, mutta ehei, se ei selvästikään kiinnostanut mua silloin :-D. Mutta toisaalta oon sysännyt häpeän jonnekin tosi syvälle ja oon vaan kiitollinen siitä, että vaikka mun soitto kuulosti kaikkea muuta kuin nätiltä, niin silti meillä oli mielettömän hauskaa enkä antanut sen häiritä. Opin varmaan tuossa hetkessä vähän päästämään irti liiasta itsekriittisyydestä ja ymmärsin et pikkumokat on täysin sallittuja ja vaikka toi juttu itsessään oli pieni, niin mulle se kuitenkin tuo tosi ilosenkiitollisen fiiliksen kun sitä päivää muistelee. Ihan itsesuojelun kannalta toki oli kuitenkin varmaan ihan hyvä, että tuijotin jonnekin muualle kuin ohikulkeviin ihmisiin, enkä todellakaan halua tietää sitä lukumäärää kuinka monta tuttua siitä käveli tän muusikon ohi.

NOVEMBER 7: JOB

Oon nyt ollut viime päivinä innoissani siitä, et mua pyydettiin pitämään keväällä nuorteniltoja! Ootan sitä 'työtä' kyllä kiitollisena siitä, että mulle tarjoutui tällainen mahdollisuus. Aluks ajattelin, että mun aikataulu on liian täys, mutta kyllä sinne kuitenkin muutama ilta saatiin mahtumaan ja nyt onkin mielessä pyörinyt jo kaikenlaisia ideoita mitä niiden nuorten kanssa vois tehdä! Nuorten kanssa touhuillessa on hienoa se, että se palaute on niin välitöntä. Huomaat kyllä heti jos oot tehnyt jotain 'väärin' tai jos sulla on auktoriteetti hukassa, mut toisaalta sen huomaa kyllä myös helposti, jos nuoret kunnioittaa ja niillä on hyvä olla :--) Eikun kevättä odotellessa!