Heips, elossa ollaan! Festariviikonloppu ja sen jälkeinen tuskaisen kiireinen kouluviikko pääsi vaan vaatimaan veronsa mun päivitystahdista. Mutta nyt kun oon kipeenä (jes, just kun koulussa helpotti ja ois viiden päivän vapaat \o/) niin mulla on mukavasti aikaa rustailla väliin jääneitä päiviä!
NOVEMBER 14: A BLESSING
Oon äärimmäisen siunattu aivan ihanilla ja höpsöillä ystävillä! Mulla oli nuorempana kriisi asian kanssa, kun en osannut oikein ystävystyä muihin kuin niihin tiettyihin naamoihin (erityisen ihania naamoja ovatkin), joiden kanssa olin viettänyt lähes koko pienen ikäni. Toinen kriisin aihe oli se, että mulla ei ollut yhtäkään poikapuoleista kaveria sitten ala-asteen ensimmäisten luokkien jälkeen. Koin, että jäin paljosta paitsi ja kaipasin rentoa hengailua ja vaivatonta kanssakäymistä muidenkin kuin niiden ystävien kanssa, jotka olin tuntenut joku sata vuotta. Tää kriisi itseasiassa jopa ajoi mut pysyvästi seurakunnan toimintaan mukaan, mistä oon äärettömän kiitollinen, mutta se onkin jo aivan oma tarinansa.. :--) Joka tapauksessa, vuosien kuluessa ja seurakunnan porukoissa aikaa viettäen mun kaveripiiri alkoikin sitten kasvaa ja varsinkin viime vuoden kristillisellä opistolla opiskellessa ja uusien ihmisten kanssa 24/7 saman katon alla asuessa aivan ihanat uudet ystävyyssuhteet sai alkunsa ja se vaivattomuus tutustua ihmisiin kasvoi. Nykyään mulla on myös niitä miespuoleisia kavereita, joita nuorempana kaipasin ja se on ihanaa! Joillekin se voi olla itsestäänselvyys, mutta mulle se on jotenkin iso juttu. Mikä rikkaus onkaan oppia tuntemaan miesten sielunelämää paremmin! Lisäks, mikä onkaan ihanampaa kuin se, että kun menee lähes mihin tahansa kaupunkiin niin aina jostain, viimeistään seurakunnan tapahtumasta, löytyy joku tuttu! Tai vähintään "ai sä oot sen ja sen pirkkopetterin kaveri!" tai "hei katoin facebookista et meillä on 30 yhteistä kaveria, mistä tunnet ne?" -kommentin laukova friend-to-be ja tuntuu et tunnettais jo, vaikka ei olla koskaan nähtykään. Yhteisöllisyys, sitä mä rakastan.
Vaikea keksiä jotain mielipahaa tuottavaa asiaa, josta olis kuitenkin kiitollinen.. Eipäs kun joo, tää että tulin kuumeeseen! Toisaalta ärsyttää ihan liikaa, että tulin kipeeks just nyt kun olin suunnitellut et vihdoin kun koulussa vähän helpottaa rankan viikon jälkeen niin voin olla vaan kotona ja tehdä kaikkea mukavaa (ja siivota), kun meillä on seuraavan kerran kouluakin vasta keskiviikkona. Mut toisaalta oon tietyllä tapaa myös kiitollinen. Nyt tuntuu, että voi hyvällä omallatunnolla vaan nukkua kellon ympäri ja ylikin ja olla vaan saamatta aikaseks oikeestaan mitään. Kiitollisuutta aiheuttaa myös se, että sain ekstranopeesti siivottua tän kaaoksen, kun sain mielettömän siivousboostin siinä vaiheessa kun tajusin et kuume on varmaan pian nousemassa. Tiesin et sen jälkeen en ainakaan jaksa pyyhkiä yhtäkään pölyhiukkasta hyllyn reunalta tai siirtää yhtä ainoota vaatekappaletta lattialta muuten kuin potkimalla niitä pois mun tieltä, jos joudun vuoteen omaks. Fiksua tai ei, mut nyt on huone vihdoin siisti!
Peke. Mun rakas pikku lammas. Sain tän P:lta juuri ennen ulkomaille lähtöä, kun bongasin sen heidän kämpiltä ja raahasin sitä loppuillan mukanani, koska se oli vaan niin sulonen. Ihanaa, et on edes joku konkreettinen rutistettava muisto, jonka vieressä voi nukkua hyviä yöunia ♥
Huone. Kämpässä, jossa on vaan neljä huonetta, joista ainoastaan kolme on mun käytössä ja joista niistäkin yks on vessa, ei jää erityisemmin vaihtoehtoja. Eli siis keittiö, josta saa ruokaa, vai makuuhuone, jossa voi levätä ja jonka voi rauhassa sotkea (soluasumisen iloja..)? Toisaalta kukapa sanoo, että huoneen pitäis olla omasta kämpästä..
Ehkä valitsen siis tanssisalin. Se on mulle huone, jossa voi unohtaa murheet ja keskittyä niiden sijasta tekniikkaan, ilmaisuun ja musiikkiin. Huone, jossa voi nauraa, hikoilla ja repiä hiuksia päästä. Huone, jossa voi mokata, onnistua tai näyttää hassulta. Huone, jossa kukaan ei tiedä mistä mä tuun tai mihin oon menossa. Huone, jossa voin olla minä.
Tää on vaikee, koska monet päätökset, jotka on tuonut kiitollisuutta on niin henkilökohtaisia kerrottavaksi. Mutta yks, mikä tuli mieleen ja mikä on muuttanut mun elämän suuntaa aika täydellisesti oli päätös lähteä viime vuonna raamattukouluun opiskelemaan, mistä oon muutaman kerran jo maininnutkin. Tietysti on niitä hetkiä, jolloin hävettää myöntää mitä teki välivuoden ja on rasittavaa kuulla kommentteja siitä, kuinka olisin voinut käyttää vuoden niin monella muulla tapaa paremmin. MUTTA voi rakkaat ihmiset, miten se on mun elämää muuttanutkaan. Se oli kaikilla tavoin sen arvosta, että jaksaa kuunnella ne poikkipuoliset kommentit ja kestää sen häpeän. Se oli mun tähänastisen elämän paras vuosi. Ensinnäkin se on kasvattanut mua ihmisenä ja kristttynä niin paljon, että on vaikea edes muistaa millaista oli aika ennen viime vuoden elokuuta, jolloin lukukausi alkoi. Oon saanut niin mielettömästi rohkeutta toimia ihmisten kanssa, rohkeutta ylipäätään eri tilanteisiin, oon oppinut omasta luonteestani ja omista vahvuuksistani niin paljon. Oon nähnyt ja kokenut ihmeitä ja oppinut selviytymään myös vaikeista hetkistä. Oon joutunut voittamaan mun isoja ja pieniä pelkoja ja hyväksymään rajallisuuttani. Oon itsenäistynyt asuessani vuoden poissa kotoa ja päässyt toteuttamaan itteeni niin harrastusten kuin mahdollisen tulevan ammatin saralla. Oon saanut hirveästi uusia ystäviä ja tuttuja, mulla on nyt aivan uskomaton tukiverkosto ympäri Suomen. Pääsin myös ennenkaikkea levähtämään, hengähtämään, miettimään tulevaisuutta ja nauttimaan elämästä, joka tuntui epätodellisen ihanalta rankan opiskeluputken jälkeen. Toiseks tuo ihana vuosi on jälkeenpäin johtanut mut sellasiin paikkoihin ja tilanteisiin, joita on vaikea uskoa kuuluvaks mun elämään ilman tuota vuotta. Bonuksena kaiken tän päälle vielä löysin opistolta ihanan miehen, mitä mä voisin enempää toivoa?
Aivan mielettömän ihana kirja! Tää on erään avioparin kirjoittama opus naiseudesta ja naisena elämisestä kristityn näkökulmasta; siitä millaisia unelmia ja toiveita jokaisella pikkutytöllä on, millainen kaipaus meidän sydämistämme löytyy ja millaisia paineita naisille usein asetetaan. Kirjaa lukiessa voi melkein kuulla kuinka itsetunto kohisee rytinällä ylöspäin ja kuinka naisena eläminen on vapauttavaa ja ihanaa kun uskaltaa vaan hyväksyä sen sellaisena kuin se on. Pakko tosin myöntää, etten ole lukenut tätä vielä loppuun, mutta se johtuu ainoastaan siitä, että se oli niin hyvä, että pelkäsin sen loppuvan liian pian!
On varmaan hyvä selventää alkuun, jos täällä sattuu olemaan muitakin minunkaltaisiani, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan, että tuo significant other tarkoittaa siis jotain rakasta ihmistä, puolisoa tai erittäin läheistä ystävää, ainakin jos ymmärsin oikein yrittäessäni selvitellä asiaa. Ja koska mun on hyvin vaikea määritellä kuka mun paras ystävä niistä monesta ihanasta on, niin päädyin siis kertomaan jotain tästä miun significant otherista. Mmm.. no kiitollisuutta herättää tietysti monikin asia, mutta erityisesti taito puhua asioista suoraan saa mut kiitolliseks. En väitä, etteikö siitä aiheutuis joskus ongelmiakin, kun mun on naisena toisinaan hyvin vaikea ymmärtää, että asioista onkin mahdollista puhua suoraan ja sanoa mitä ajattelee, eikä ainoastaan ajatella pitkään ja hartaasti mitä sanoa. Kuulostaako tutulta? Asioiden turha kiertely ja omassa hiljaisuudessa pyöritteleminen onkin piirre, mikä naisissa itseni mukaanlukien ottaa joskus erityisen paljon nuppiin. Opittuani tuntemaan tuota miestä paremmin, oon oppinut arvostamaan tätä usein miehille hyvin ominaista piirrettä sanoa asiat suoraan. Voi miks mä en opi sitä taitoa itekin?
Mun tänpäiväsen maratonipostauksen viimeinen osa pamahti just käyntiin ja pää on tyhjä kuin koverrettu kurpitsa. Tekstin tuottamista tästä aiheesta ei varmasti helpota yhtään se, että asioita joita usein pitää itsestäänselvyyksinä on äärimmäisen vaikea huomata juuri siksi, että niitä pitää liian itsestäänselvinä. Mutta kun oikein miettimällä mietin, niin sain puserrettua aivoista sellaisen asian kuin mahdollisuus liikkua vapaasti ulkona. Vaikka oon nuori nainen, niin voin silti suhteellisen huolettomasti jopa ilta- ja yöaikaan liikkua yksinkin ulkona kirkkaasta päivästä nyt puhumattakaan. Sen vapauden on saanut ymmärtää vasta kun on kuullut maailmalla reissanneilta kavereilta, kuinka monessa paikassa yksin liikkuminen ei olekaan itsestäänselvyys. Se, että mä saan kävellä tuosta ovesta pihalle just sillon kun mä haluan ja sinne minne mä haluan tuo mulle vapauden tunteen, minkä huomaisin todennäköisesti kunnolla vasta jos tuo mahdollisuus otettaisiin multa pois. Olkaamme siis kiitollisia siitä, kuinka turvallista täällä kotosuomessa loppujen lopuks on!
NOVEMBER 15: AN ANNOYANCE
Vaikea keksiä jotain mielipahaa tuottavaa asiaa, josta olis kuitenkin kiitollinen.. Eipäs kun joo, tää että tulin kuumeeseen! Toisaalta ärsyttää ihan liikaa, että tulin kipeeks just nyt kun olin suunnitellut et vihdoin kun koulussa vähän helpottaa rankan viikon jälkeen niin voin olla vaan kotona ja tehdä kaikkea mukavaa (ja siivota), kun meillä on seuraavan kerran kouluakin vasta keskiviikkona. Mut toisaalta oon tietyllä tapaa myös kiitollinen. Nyt tuntuu, että voi hyvällä omallatunnolla vaan nukkua kellon ympäri ja ylikin ja olla vaan saamatta aikaseks oikeestaan mitään. Kiitollisuutta aiheuttaa myös se, että sain ekstranopeesti siivottua tän kaaoksen, kun sain mielettömän siivousboostin siinä vaiheessa kun tajusin et kuume on varmaan pian nousemassa. Tiesin et sen jälkeen en ainakaan jaksa pyyhkiä yhtäkään pölyhiukkasta hyllyn reunalta tai siirtää yhtä ainoota vaatekappaletta lattialta muuten kuin potkimalla niitä pois mun tieltä, jos joudun vuoteen omaks. Fiksua tai ei, mut nyt on huone vihdoin siisti!
NOVEMBER 16: SOMETHING YOU OWN
Peke. Mun rakas pikku lammas. Sain tän P:lta juuri ennen ulkomaille lähtöä, kun bongasin sen heidän kämpiltä ja raahasin sitä loppuillan mukanani, koska se oli vaan niin sulonen. Ihanaa, et on edes joku konkreettinen rutistettava muisto, jonka vieressä voi nukkua hyviä yöunia ♥
NOVEMBER 17: A ROOM
Huone. Kämpässä, jossa on vaan neljä huonetta, joista ainoastaan kolme on mun käytössä ja joista niistäkin yks on vessa, ei jää erityisemmin vaihtoehtoja. Eli siis keittiö, josta saa ruokaa, vai makuuhuone, jossa voi levätä ja jonka voi rauhassa sotkea (soluasumisen iloja..)? Toisaalta kukapa sanoo, että huoneen pitäis olla omasta kämpästä..
Ehkä valitsen siis tanssisalin. Se on mulle huone, jossa voi unohtaa murheet ja keskittyä niiden sijasta tekniikkaan, ilmaisuun ja musiikkiin. Huone, jossa voi nauraa, hikoilla ja repiä hiuksia päästä. Huone, jossa voi mokata, onnistua tai näyttää hassulta. Huone, jossa kukaan ei tiedä mistä mä tuun tai mihin oon menossa. Huone, jossa voin olla minä.
NOVEMBER 18: A CHOICE
Tää on vaikee, koska monet päätökset, jotka on tuonut kiitollisuutta on niin henkilökohtaisia kerrottavaksi. Mutta yks, mikä tuli mieleen ja mikä on muuttanut mun elämän suuntaa aika täydellisesti oli päätös lähteä viime vuonna raamattukouluun opiskelemaan, mistä oon muutaman kerran jo maininnutkin. Tietysti on niitä hetkiä, jolloin hävettää myöntää mitä teki välivuoden ja on rasittavaa kuulla kommentteja siitä, kuinka olisin voinut käyttää vuoden niin monella muulla tapaa paremmin. MUTTA voi rakkaat ihmiset, miten se on mun elämää muuttanutkaan. Se oli kaikilla tavoin sen arvosta, että jaksaa kuunnella ne poikkipuoliset kommentit ja kestää sen häpeän. Se oli mun tähänastisen elämän paras vuosi. Ensinnäkin se on kasvattanut mua ihmisenä ja kristttynä niin paljon, että on vaikea edes muistaa millaista oli aika ennen viime vuoden elokuuta, jolloin lukukausi alkoi. Oon saanut niin mielettömästi rohkeutta toimia ihmisten kanssa, rohkeutta ylipäätään eri tilanteisiin, oon oppinut omasta luonteestani ja omista vahvuuksistani niin paljon. Oon nähnyt ja kokenut ihmeitä ja oppinut selviytymään myös vaikeista hetkistä. Oon joutunut voittamaan mun isoja ja pieniä pelkoja ja hyväksymään rajallisuuttani. Oon itsenäistynyt asuessani vuoden poissa kotoa ja päässyt toteuttamaan itteeni niin harrastusten kuin mahdollisen tulevan ammatin saralla. Oon saanut hirveästi uusia ystäviä ja tuttuja, mulla on nyt aivan uskomaton tukiverkosto ympäri Suomen. Pääsin myös ennenkaikkea levähtämään, hengähtämään, miettimään tulevaisuutta ja nauttimaan elämästä, joka tuntui epätodellisen ihanalta rankan opiskeluputken jälkeen. Toiseks tuo ihana vuosi on jälkeenpäin johtanut mut sellasiin paikkoihin ja tilanteisiin, joita on vaikea uskoa kuuluvaks mun elämään ilman tuota vuotta. Bonuksena kaiken tän päälle vielä löysin opistolta ihanan miehen, mitä mä voisin enempää toivoa?
NOVEMBER 19: A BOOK
John & Stasi Eldredge / Valloittava salaisuus
Aivan mielettömän ihana kirja! Tää on erään avioparin kirjoittama opus naiseudesta ja naisena elämisestä kristityn näkökulmasta; siitä millaisia unelmia ja toiveita jokaisella pikkutytöllä on, millainen kaipaus meidän sydämistämme löytyy ja millaisia paineita naisille usein asetetaan. Kirjaa lukiessa voi melkein kuulla kuinka itsetunto kohisee rytinällä ylöspäin ja kuinka naisena eläminen on vapauttavaa ja ihanaa kun uskaltaa vaan hyväksyä sen sellaisena kuin se on. Pakko tosin myöntää, etten ole lukenut tätä vielä loppuun, mutta se johtuu ainoastaan siitä, että se oli niin hyvä, että pelkäsin sen loppuvan liian pian!
NOVEMBER 20: SOMETHING ABOUT YOUR SIGNIFICANT OTHER OR BEST FRIEND
On varmaan hyvä selventää alkuun, jos täällä sattuu olemaan muitakin minunkaltaisiani, jolla ei ollut harmainta aavistustakaan, että tuo significant other tarkoittaa siis jotain rakasta ihmistä, puolisoa tai erittäin läheistä ystävää, ainakin jos ymmärsin oikein yrittäessäni selvitellä asiaa. Ja koska mun on hyvin vaikea määritellä kuka mun paras ystävä niistä monesta ihanasta on, niin päädyin siis kertomaan jotain tästä miun significant otherista. Mmm.. no kiitollisuutta herättää tietysti monikin asia, mutta erityisesti taito puhua asioista suoraan saa mut kiitolliseks. En väitä, etteikö siitä aiheutuis joskus ongelmiakin, kun mun on naisena toisinaan hyvin vaikea ymmärtää, että asioista onkin mahdollista puhua suoraan ja sanoa mitä ajattelee, eikä ainoastaan ajatella pitkään ja hartaasti mitä sanoa. Kuulostaako tutulta? Asioiden turha kiertely ja omassa hiljaisuudessa pyöritteleminen onkin piirre, mikä naisissa itseni mukaanlukien ottaa joskus erityisen paljon nuppiin. Opittuani tuntemaan tuota miestä paremmin, oon oppinut arvostamaan tätä usein miehille hyvin ominaista piirrettä sanoa asiat suoraan. Voi miks mä en opi sitä taitoa itekin?
NOVEMBER 21: SOMETHING THAT'S EASY TO TAKE FOR GRANTED
Mun tänpäiväsen maratonipostauksen viimeinen osa pamahti just käyntiin ja pää on tyhjä kuin koverrettu kurpitsa. Tekstin tuottamista tästä aiheesta ei varmasti helpota yhtään se, että asioita joita usein pitää itsestäänselvyyksinä on äärimmäisen vaikea huomata juuri siksi, että niitä pitää liian itsestäänselvinä. Mutta kun oikein miettimällä mietin, niin sain puserrettua aivoista sellaisen asian kuin mahdollisuus liikkua vapaasti ulkona. Vaikka oon nuori nainen, niin voin silti suhteellisen huolettomasti jopa ilta- ja yöaikaan liikkua yksinkin ulkona kirkkaasta päivästä nyt puhumattakaan. Sen vapauden on saanut ymmärtää vasta kun on kuullut maailmalla reissanneilta kavereilta, kuinka monessa paikassa yksin liikkuminen ei olekaan itsestäänselvyys. Se, että mä saan kävellä tuosta ovesta pihalle just sillon kun mä haluan ja sinne minne mä haluan tuo mulle vapauden tunteen, minkä huomaisin todennäköisesti kunnolla vasta jos tuo mahdollisuus otettaisiin multa pois. Olkaamme siis kiitollisia siitä, kuinka turvallista täällä kotosuomessa loppujen lopuks on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Raapusta postilaatikkoon kommentti tai kaksi,
saat sillä päiväni iloisemmaksi.
Risuja tai ruusuja valita saat,
ne mieleeni painan ja talletan korvan taa ;-)
Kiitos, mielipiteesi on minulle arvokas!