NOVEMBER 2: A ROLE YOU'VE PLAYED
Ajattelin ensin että kämppis on se mun rooli mistä oon kiitollinen, mutta sit katsoin ympärilleni. Katoin tätä kaaosta mikä tässä kämpässä vallitsee samalla miettien miten yks ihminen voi saada niin jäätävän tiskivuoren aikaseksi ja muistelin niitä kaikkia homehtuneita ruokia jääkaapissa ja sitä kuinka aina paniikissa juuri ennen vieraiden tuloa on tehtävä suursiivous kämpässä, vaikka siitä edellisestä vierailusta olis vaan tosiaan se viikko aikaa ja sitä kuinka oon valvottanut mun kämppistä joskus aamukuuteen vaan jutellen kaikesta ja myös sitä, kuinka taas jouduin laittamaan itselleni kyseisen ↓ muistutuksen kännykkään, kun oon niin monesti unohtanut ruokaa yöksi (viikoksi) pöydälle, enkä ikinä opi.
Koska kämppiksenä en oo onnistunut mitenkään loistavasti, en osaa olla siitä roolista vielä oikein kiitollinen. Tässä elämän ja kodin hallinnassa on sen verran vielä opettelua vaikka muille jakaa, että päätin lähteä miettimään roolia vähän abstraktimmalta suunnalta!
Eipä kauaa tarvinnut miettiä, kun pohdin millaseksi mun ystävät mua usein kuvailee. Hassuttelija. Rooli, josta saa ainakin yleensä olla kiitollinen. Oon usein se kaveriporukan lapsi, joka keksii että hei tehään näistä korteista rata ja ajellaan siinä leikkiautoilla(↓) tai lätätään post-it lappuja täyteen ton kaverin auton tuulilasi tai mennään tyynysotaa tai muuten vaan rikotaan sovinnaisuuden rajoja julkisilla paikoilla vaikkapa moonwalkaamalla kaupassa hyllyjen välissä. Mulle ei oo ongelma höpötellä päästäni keksittyjä juonettomia iltasatuja kavereille, käyttää kakskymppisenäkin pandapipoa tai ostaa kaverilleni 20-v synttärilahjaksi keppihevosta. Joskus on vaan hetkiä, jolloin en jaksa käyttää harmaita aivosolujani (opin muuten anatomian tenttiin lukiessa, että ne on oikeesti harmaita!!) siihen, mitä muut ajattelee. Ehkä teen sitä muuten niin paljon, että sitten kavereiden seurassa se kerääntynyt pidättyneisyys pääsee valloilleen. Mutta toisaalta, on ihanaa olla vaan rennosti ja vähän hassutella ylittämättä tyhmyyden rajoja kuitenkaan. Määrittelykysymys, määrittelykysymys. Oon huomannut et sellaisten ihmisten seurassa on helpompi olla, jotka osaa vakavoitua, mutta myös löysätä sitä kiristynyttä piponreunaa. Tällä asenteella pystyn suhtautumaan myös itteeni vähän rennommin. Tein joskus 5 vuotta sitten päätöksen, etten koskaan kasva aikuiseks. No siitä oon jo ehkä luopunut ja myöntänyt et sekin on joskus edessä, mutta lapsenmielisyydestä ja spontaanista hassuttelusta en haluais päästää kirveelläkään irti. Nautin siitä, et on hetkiä jolloin en ota itteeni niin vakavasti ja siinä pääsee nauruhermotkin vähän kutiamaan kun kavereiden kanssa hihitellään mahat kippurassa! nimim. leikittiin kerran kavereiden kanssa niissä Ikean mallihuoneissa kotia ja se oli ihan vitsin hauskaa!
Koska kämppiksenä en oo onnistunut mitenkään loistavasti, en osaa olla siitä roolista vielä oikein kiitollinen. Tässä elämän ja kodin hallinnassa on sen verran vielä opettelua vaikka muille jakaa, että päätin lähteä miettimään roolia vähän abstraktimmalta suunnalta!
Eipä kauaa tarvinnut miettiä, kun pohdin millaseksi mun ystävät mua usein kuvailee. Hassuttelija. Rooli, josta saa ainakin yleensä olla kiitollinen. Oon usein se kaveriporukan lapsi, joka keksii että hei tehään näistä korteista rata ja ajellaan siinä leikkiautoilla(↓) tai lätätään post-it lappuja täyteen ton kaverin auton tuulilasi tai mennään tyynysotaa tai muuten vaan rikotaan sovinnaisuuden rajoja julkisilla paikoilla vaikkapa moonwalkaamalla kaupassa hyllyjen välissä. Mulle ei oo ongelma höpötellä päästäni keksittyjä juonettomia iltasatuja kavereille, käyttää kakskymppisenäkin pandapipoa tai ostaa kaverilleni 20-v synttärilahjaksi keppihevosta. Joskus on vaan hetkiä, jolloin en jaksa käyttää harmaita aivosolujani (opin muuten anatomian tenttiin lukiessa, että ne on oikeesti harmaita!!) siihen, mitä muut ajattelee. Ehkä teen sitä muuten niin paljon, että sitten kavereiden seurassa se kerääntynyt pidättyneisyys pääsee valloilleen. Mutta toisaalta, on ihanaa olla vaan rennosti ja vähän hassutella ylittämättä tyhmyyden rajoja kuitenkaan. Määrittelykysymys, määrittelykysymys. Oon huomannut et sellaisten ihmisten seurassa on helpompi olla, jotka osaa vakavoitua, mutta myös löysätä sitä kiristynyttä piponreunaa. Tällä asenteella pystyn suhtautumaan myös itteeni vähän rennommin. Tein joskus 5 vuotta sitten päätöksen, etten koskaan kasva aikuiseks. No siitä oon jo ehkä luopunut ja myöntänyt et sekin on joskus edessä, mutta lapsenmielisyydestä ja spontaanista hassuttelusta en haluais päästää kirveelläkään irti. Nautin siitä, et on hetkiä jolloin en ota itteeni niin vakavasti ja siinä pääsee nauruhermotkin vähän kutiamaan kun kavereiden kanssa hihitellään mahat kippurassa! nimim. leikittiin kerran kavereiden kanssa niissä Ikean mallihuoneissa kotia ja se oli ihan vitsin hauskaa!
Haha löysin koneeni uumenista tuosta mainitsemastani leikkiautorakentelusta pikku videonpätkän viime syksyltä :---D
voi sinä hassutteleva kämppikseni! mua saa kyllä valvottaa jatkossakin aamukuuteen! ;)
VastaaPoistachallenge accepted ;) no ei, olin kyllä ihan rikki sen yön jälkee kun väsytti varmaan koko seuraavan viikon :---D
Poista