Ihana, jännittävä, uskomaton ja pitkään ja hartaasti odotettu
TJ0 koitti vihdoin harmaana aamuyönä Helsinki-Vantaan lentokentällä reilu viikko sitten!! Käsittämätöntä. On tosi vaikeaa sisäistää, että P on lopulta palannut Suomeen. Fiilikset on vielä hyvin hämmentyneet ja niitä on vaikea kasata edes itselleni ymmärrettävään muotoon, mutta yritän silti.
FIILIKSET NYT
"On vaikea ymmärtää eteenpäin, ja taaksepäin katsoa. Vaikea nähdä tämä ja nyt, sillä äsken oli vielä huomenna."
On vaikea ymmärtää kuinka mun ei tarvikaan enää laskea aikaeroa, kun harkitsen soittamista P:lle tai sanoa hyvää yötä neljältä iltapäivällä. Mun ei tarvi itkeä sitä, kuinka ei voida soittaa tavallisella liitymällä vaan joudutaan olemaan takkuilevan netin armoilla. Mun ei tarvi jännittää sydän kurkussa, mitä kaikkea on sattunut kun P on keskellä viidakkoa, eikä viikkoon oo kuulunut mitään. Mun ei tarvi taistella kyyneleitä vastaan, kun nään vastarakastuneita pareja nousevan bussiin tai harhailevan käsi kädessä romanttisilla iltakävelyillä syksyn pimentyessä. Mun ei tarvi joka ilta huokaista ja miettiä, kuinka monta päivää on vielä jäljellä ja yrittää harhauttaa itseäni ajattelemaan, että päivä kerrallaan aika kuluu nopeammin. Voin jättää kuuntelematta ne biisit, joissa kysellään odotanko turhaan sua sittenkin. Voin suunnitella, mikä leffa mennään yhdessä katsomaan ensi viikonloppuna teatteriin tai mitä ruokaa laitetaan. Voin hypistellä mielessäni juttuja, joita pääsen kertomaan heti kun taas nähdään. Voin ylipäätään sanoa, että nähdään viikon päästä. Hitsi se on ihmeellistä.
MITÄ VUOSI ON OPETTANUT?
"Epäilen, että paljon on kasaantunut syliin ja tuuli pyyhkäissyt yli - vahvistanut ja lempeästi tasoittanut."
Uskon, että oon saanut oppia ihan hirmuisesti. En kuitenkaan vielä oikeestaan nää sitä, sillä muutos on niin hidasta, vaikka sitä tapahtuis paljon. Monet on kysyneet onko P muuttunut paljon vuoden aikana tai huomaanko muutosta itsessäni. Oon vastannut aina, että kyllä varmasti ollaan muututtu, mutta koska ollaan pidetty yhteyttä niin tiiviisti, niin en oikeestaan huomaa hirveästi eroa. Joku ulkopuolinen vois nähdä sen eron paljon selkeemmin. Mutta ei, keskenämme eri suuntiin ei mun mielestä olla muututtu, vaikka aikahan sen vasta näyttää. Mielenkiinnolla kyllä odotan, koska alan huomaamaan juttuja missä ollaan kasvettu ja menty eteenpäin.
Jos kuitenkin jotain havaintoja tässä mainitsen, niin kyllähän varmasti kärsivällisyyttä on tullut lisää. Kärsivällisyyttä odottaa ja luottaa, että kaikki on kyllä yläkerrassa hallussa. En tosiaan väitä, että musta olis tullut mikään pyhimys, kyllä edelleenkin kenkkuilen vastaan tosi rajusti ja epäilen paljon, mutta luulisin, että edes joku ajatusmalli olis alkanut pikkuhiljaa tarttua tähän pääkoppaan siitä, et asioilla on tapana järjestyä. Oon myös oppinut nauttimaan enemmän yksinolosta. Tiedä sitten, onko se osittain myös sosiaali- ja terveysalan sosiaalisesti duracellpupuvaihdetta vaativien opintojen vaikutusta tai johtuuko tämä omilleen muuttamisesta, mutta ennen halusin olla ihmisten ja tietysti P:n seurassa jatkuvasti. Ahdistuin helposti yksinjäämisestä, puhumattakaan siitä, että olisin mennyt mielelläni minnekään yksin. Nykyään kuitenkin osaan nauttia rauhallisista illoista yksinkin, enkä tarvi useinkaan enää muita ihmisiä ympärille, et tulis turvallinen olo. Myöskään etäsuhde täällä Suomen sisällä ei tunnun niin pahalta enää, vaan viikko erillään on ainakin vielä toistaiseksi lastenleikkiä viime vuoteen verrattuna. No ehkei ihan niinkään ja kai se tästä taas tasottuu, mut osaan arvostaa edes viikonloppuisin näkemistä todella paljon nyt!
Oon oppinut arvostamaan ylipäätään läsnäoloa. Vaikka whatsappin puhelutoiminto ja skype olis kuinka ihana keksintö, niin ei mikään voita face to face -kommunikointia. Se, että saa kuulla toisen äänen reaaliajassa ilman viiveitä ja katkoksia ja nähdä toisen eleet ja ilmeet on kun sais puoli valtakuntaa sosiaalisen interaktiivisuuden ihmemaasta. Kuinka paljon sitä missaakaan puhelimessa puhuessa tai pikselimössöisessä skypesessiossa. Oon hurjan kiitollinen myös siitä, että nyt voi viettää aikaa vaan vaikka puhumattakin mitään. Puhelin kädessä istuessa tai näyttöä tuijottaessa nassut vastakkain se ei oo ihan sama vaan hengailla. Kokeilkaa, niin tiedätte miten hassulta se tuntuu! En myöskään ryhtynyt vuoden aikana katsomaan leffaa läppäri kainalossa, joten voitte vaan arvata miten ihana on käpertyä sohvalla toisen olkapäätä vasten ja katsoa yhdessä kaikenmaailman Kingsmanit ja Inside outit. Okei, täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että haluaisin osata arvostaa näitä asioita vieläkin enemmän. Ei sitä välttämättä huomaa siinä leffaa katsoessa toinen käsi kyynärpäätä myöten karkkikipossa tai kun väsyneenä aamupalapöydässä yrittää tihrustaa mitä laittaisi leivän päälle, että kuinka kiitollinen toisen läsnäolosta onkaan. Vasta kun sen huomasi kuluneen vuoden aikana puuttuvan, sitä osasi arvostaa oikeasti.
ODOTUKSET
"Odotan ja kai siitä pelkoakin kannan. Huomennako huominen ja sulle kaikkeni annan?"
Odotuksia on toisaalta aivan valtavasti ja toisaalta taas en tiedä yhtään mitä odottaa. P:n Suomeen paluu on ollut hieman vaihtelevaa ylä- ja alamäkipyöräilyä toistaseks ja se vaatii varmasti harjoittelua ja totuttelua. Myös mun oma arki kokee aikamoisen muodonmuutoksen ja elämä kääntyy melkeenpä ylösalaisin. Kyllä se pistää hieman miettimään, että miten päin tässä olisi. Kukaan ei ole koskaan kertonut mulle millaista tää tulee olemaan ja miten kaikkeen pitää suhtautua. Tuntuu, että kamppailen sellaisessa aallokossa, missä tunteet on aaltoja ja surffilauta on järki, joka yrittää poukkoilla niiden laineiden harjalla. Ja samalla tuntuu, et surffaisin takaperin, enkä nää ollenkaan mitä edessä on tulossa. En tiedä kuvaako tää mun elämää yleensä, mutta jotenkin nyt nää tuntemukset on korostunut ja pistää pään pyörälle. Uudet tuulet puhaltaa ja yhtäkkiä mun elämä onkin täysin toisenlaista. Vähän kun olis lähteny merelle katteleen koralleja ilman sukelluskurssia. Tässä kai pitää vähän sokkona vaan mennään eteenpäin ja toivoa, että oppii matkalla.
Toinen odotuksen kohde arjen omiin uomiinsa ajautumisen lisäks on henkinen kasvu. Toivon, että huomaisin oppineeni tästä kokemuksesta paljon ja osaavani arvostaa asioita ihan eri tavalla jatkossakin. Toivon myös, että tää vuosi on voinut olla myös meidän suhteelle vahvistava kokemus ja, että saadaan se huomata ajan kanssa. En usko, että ollaan taisteltu turhaan. Niinkun C.S.Lewiskin sanoo, että vaikeudet valmistaa meitä tulevaan, niin mäkin tahdon uskoa sen olevan!
"Hardships often prepare ordinary people for an extraordinary destiny" - C.S.Lewis
