Siitä mihin viimeksi jäätiin

Aika on kulunut villiä vauhtia, paljon on ehtinyt tapahtua ja toisaalta ei kuitenkaan kummempia.
P:n paluusta on kulunut pian puoli vuotta, mutta aika on muuttunut epämääräiseksi mössöksi
eikä enää osaa sanoa mikä on nopeaa ja mikä hidasta. Enimmäkseen kai nopeaa.
Kiireet on vallannut mielen ja vienyt voimat, stressi on kasvanut jenkkisängyn kokoiseksi, mutta hiihtoloma litistänyt siitä ainakin jalkojen verran pois.
Puolen vuoden asiat on unohduttanut täysin mitä sitä ennen on ollut.
Tuntuu kuin P ei ois ollutkaan pois.

Välissä sitä havahtuu ajattelevansa
Oliko se edes totta?



Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampi on ymmärtää et elämä oli vielä hetki sitten hieman eriväristä. Selvittiin siitä mielettömyydestä. Kuka pari ei näe toisiansa vuoteen? No me. Mitä hittoa? Hassua ajatella, että vasta kolmen päivän päästä ollaan seurusteltu yhtä kauan samalla maanosalla kuin erillä. Ihme se kai on. Kiitos.

Kääntöpuolella kiitollisuuskin kuitenkin muuttuu helposti kiittämättömyydeksi, että nähdään vain viikonloppuisin. Vain. Vain. Miten niin? Näinkö äkkiä unohdin mikä aarre on asua parin kaupungin päässä?
Niinpä siinä taisi käydä.

Viime päivät on ollut harmaita. Ja toisaalta hieman valkoisia. Jopa lämpimän kuparisia. Sain kaverilta synttärilahjaksi Kirjavarkaan ja päätin, että tarviin kirjaterapiaa. Siitä on luvattoman pitkä aika, kun oon avannut fyysisen olemuksen omaavan romaanin tuoksuvat kannet ja ahminut silmillä jotain muuta kuin drive-dokumentteja ja epäselviä tehtävänantoja. Vaikka tässä keskittymättömyyden somevaltakunnassa on huomattavan vaikeeta yrittää uppoutua mihinkään, oon iloinnut siitä et tää kirja on auttanut edes alkuun, raottanut pikkiriikkisen toista maailmaa. Huolimatta siitä, että näin kirjan alun lukemisen jälkeen unta kuolemasta - vai pitäisikö sanoa Kuolemasta - aion jatkaa uppoutumista ja keskittymiskyvyn kasvatusprojektia.

Teille kapulakielipoliisiklubiin kuuluville, jotka jumittui "omata" verbiin - ja johon myönnän itsekin iloisesti usein jumittuvani - haluan lohdutukseksi kertoa tehneeni tietoisen valinnan: 

Joskus omata-verbin korvaaminen muilla ilmauksilla on vaikeaa, ja silloin voi harkita, onko saavutettava hyöty suurempi kuin lukijoiden ärsyyntymisen riski. Lähde

Toivon ensimmäistä.


Sekalaisen ajatuskasan oksentamisen jälkeen en tiedä mitä muuta enää sanoisin kuin hyvää yötä.

Ja ai niin,
tuhosin pari viikkoa sitten hyvän pisteiden tuottajan "en ole ikinä"-pelissä katsomalla elämäni ekaa kertaa Star Warsin. Töllötettäväksi päätyi A New Hope ja juonitulkiksi sekä henkilösuhteiden selittäjäksi P raukka. Voi mua. Oon toivoton leffojen katsoja.