November 23: Something you've seen

NOVEMBER 23: SOMETHING YOU'VE SEEN

Maata näkyvissä -festarit! Oon aivan huippukiitollinen viime viikonlopusta, jolloin pääsin näkemään festareita, näkemään kavereita, näkemään esiintyjiä, Jumalan hyvyyttä ja iloisia kasvoja. Olemaan töissä, olemaan vapaalla, heräämään aamulla kello 3.45, kuulemaan puhujia, musiikkia, itkemään kun se osuu itseen niin syvälle. Syömään rajattoman määrän ruokaa, nauramaan maha kippurassa, tutustumaan ihmisiin, nauttimaan ajan hitaudesta, vihdoinkin.

Mulle aika uus tuttavuus, Herz, vei kyllä mun sydämen nyt ihan kympillä mukaansa. Ihanaa, et festareilla on tilaa myös tuntemattomampien bändienkin keikoille. Ihanan tiivis ja lämmin tunnelma tuossa pikku hallissa. Jään innolla oottamaan heidän ensimmäisen levyn ilmestymistä!

                     Herz - Voittajana maalissa

kls. En edes tiedä mitä sanoisin. Rakastan tätä bändiä ihan mielettömästi. Siihen liittyy niin paljon muistoja. Ihan huomaamatta päädyin lähes täsmälleen samalle paikalle kuin viime vuonna kls:n keikalla, paikalle johon siihenkin liittyy muistoja. Kiitän Luojaani sinusta, tästä bändistä, niistä muistoista joita tää nostaa tajuntaan, festareista, ystävistä, hetkistä joita ei vaan unohda.

Niin ystäväänsä vuoteessaan
Rukouksissaan muistaa
Ja haluaa kiitoksen taivaisiin kohottaa
Vietetyistä öistä saa
Aamuun valvotuista laulamaan
Yhdessä yössä kun oppivat toistensa sielut tuntemaan

© kls. - Kiitän Luojaani Sinusta

Päätöskonsertin Juha Tapio oli suloinen, avoin, rehellinen ja oikeesti koskettava. Ehdottomasti viikonlopun fiiliskeikka. Oltiin uusien kavereiden kanssa tuolla ihmisten keskellä hyppimässä, pomppimassa, tanssimassa, huutamassa biisejä niinkuin oltais tunnettu aina. Lauloin myös niiden Juhiksen biisien mukana, joita en ollut koskaan kuullutkaan, niinkuin olisin kuullut ne tuhansia kertoja. Olipas se hauskaa. Mulla jäi tosta keikasta päällimmäisenä käteen hymy, joka ulottuu korvasta korvaan ja se nousee kasvoille vieläkin kun vaan katon videonpätkän tolta keikalta.

Vitsit sentään mikä viikonloppu. Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntee olevansa niin rakastettu, että ihan itkettää?

November 22: An expectation

NOVEMBER 22: AN EXPECTATION

Tää pisti mut ajattelemaan. Lukiessani muita postauksia vastaavasta aiheesta ja miettiessäni tätä asiaa oman elämän kannalta tajusin kuinka paljon elänkään tällä hetkellä odotusten varassa. Ja kuinka paljon juuri se satuttaa mua ja tekee mun elämästä vaikeeta. Okei, mietitäänpä. Jos mulla ei olis mitään odotuksia tulevasta, odotuksia siitä et P tulee takas, siitä millasta meidän elämä olis sitten, miltä se tuntuis kun joku rutistaa mua sylissään niin kovasti, ylipäätään odotuksia, jotka on vasta tulevaisuudessa, niin kuinka paljon vähemmän mä pettyisin jos niitä ei tulekaan. Kuinka paljon vähemmän muhun sattuis kun en miettis niitä päivästä toiseen tajuten et mulla ei oo yhtäkään niistä, vaan eläisin sitä hetkee joka mulle on annettu nyt ja keskittyisin siihen. Eläisin sitä kuin viimeistä päivää mun elämässä. Kaikki ihana mikä siihen päälle tulee, olis vaan plussaa eikä odotuksin latautunut kuorma, joka onkin erilainen kuin olin toivonut. Mä odotan asioita ihan liikaa, pidän niitä mun maaleina, elän tulevaisuudessa ja mulla jää elämättä tää elämä joka mulla on parhaillaan käsissä. Nyt. Tässä.

"Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista,

se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. 

Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän."

- Mike Dooley

tätä timeanddate.com -sivustolta löytyvää laskuria mä käytän liian usein laskemaan niitä päiviä kuinka monta on jäljellä P:n paluuseen..

Tää kuva toimii erittäin hyvänä todisteena siitä, kuinka mä oikeesti odotan, odotan, odotan ja odotan. Must tuntuu et mun elämä alkaa vasta 301 päivän, 43 viikon, 9 kuukauden ja 28 päivän tai 7224 tunnin päästä. Mun ei pitäis ajatella näin, mut ajattelen silti. En vaan yksinkertasesti pääse siitä eroon. Jos jollakulla on joku kikkavitonen takataskussa tän suhteen, ole hyvä ja jaa se kommenttikentässä, mulla loppuu ideat kesken. Tai oikeestaan mulla ei oo niitä juuri ollenkaan.

Mutta nyt pitäisi sitten keksiä joku positiivinen odotus. Odotus, joka tuottaa kiitollisuutta. Luin jostain, et kun odotukset lähtee itsestä, se auttaa kehittymään ja saavuttamaan tavoitteita. Tällä hetkellä mun itse luomista odotuksista ehkä päällimmäisenä on oman suuntautumisen löytyminen ammatin suhteen. Toimintaterapian kenttä on niin laaja, et siinä suossa sompaillessa onnistuu varmasti käyttämään useammankin aikayksikön elämästään miettiessä mikä nyt olis se oma juttu. Nuoret, lapset, kehitysvammaiset, päiväkoti, sairaala, koulu, palvelutalo, oma yritys vai ihan joku muu? Kyllähän tämän pohdiskeleminen tuo myös paineita, mutta toisaalta yritän olla kiitollinen siitä, että ylipäätään olen miettimässä tällaisia juttuja opiskelijana verrattuna esimerkiksi vielä viime kevääseen, kun olin aivan pihalla mille alalle haluaisin edes hakea.

PS. Käykäähän kurkkaamassa, sain luotua yläpalkin linkkeihin luvattoman pitkän otsikon omaavat välilehdet!