Tykkään, tahdon, kaipaan, tarvitsen, rakastan

Mitä kuuluu? Miten menee? Mikä fiilis?

Tuosta on tullut yks vaikeimmista kysymyksistä vastata nyt viimeaikoina. Vastaanko rehellisesti? Missä menee raja kuinka paljon kerron? Läheisimmille ihmisille on luonnollisesti helpompi avautua ja kertoa, mitä oikeesti kuuluu kuin puolitutuille. Mutta pitäiskö puolitutuille sitten valehdella ja sanoa että hyvin pyyhkii, vaikka oikeesti ei meinaa saada edes pientä hymyä revittyä huulille kasvattamaan uskottavuutta..? Onko Suomikin loppujen lopuks sellainen small talk -maa, jossa odotetaan vaan muodollisuuksien nimissä lausuttua "I'm fine, thanks"-kommenttia,  kun joku kyselee kuulumisia? En tiedä, enkä sinänsä ota kantaa kumpi parempi,  mutta mulle on muodostunut elämääkin suuremmaks ongelmaks tää asia. En vaan yksinkertaisesti tiedä, mitä tuohon pitäis vastata. Kohtalotovereita?

En haluais kuulostaa sääliä kerjäävältä reppanalta, jos avaudun puolitutulle että nyt ei oo elämäni parasta aikaa. Mutta toisaalta tiedän ite, kuinka läpinäkyvää se on, jos vastaa "ihan hyvin" vaikka oikeesti ois ihan palasina. Usein oon sit tyytynyt vastaamaan,  että mitäs tässä, ihan ok. Ihan ok?? Aivan sama kun jättäis kysymykseen vastaamatta ollenkaan. Eihän tuo kerro mitään, mitä kuuluu :D usein myös tulee alettua kiertelemään epäsuorasti pidemmän kaavan kautta lörpöttelemällä kaikenmaailman koulussaonkiireitä ja ihanjeeskävineilenmuutensielläjatäällä -juttuja,  jotta välttäis vastaamasta suoraan kysymykseen. Mikä tässä kanssakäymisessä on niin vaikeeta. Eikö vois vaan vastata, että hyvin tai huonosti, jos oikeesti menee niin. Teenkö mä vaan kärpäsestä härkäsen taas itelleni? Painiiko kukaan muu oikeesti tällaisten epäoleellisten juttujen kanssa? Pelastakaa joku mut!

sunnuntain itkufiiliksiä

Musta tuntuu tällä hetkellä siltä, et antaisin melkeen mitä vaan, jos saisin rakkaan tänne mun viereen just nyt. Tai edes, että se vastais mun viestiin. Nää on niitä hetkiä, mitä pelkään kaikkein eniten: panikoin sitä, kun ei oo moneen tuntiin kuulunu mitään ja alan miettiä, mitä kaikkee on voinut tapahtua. Koska en mitään muuta saa aikaseks, yritän nyt edes kirjottaa jotain.

Eilen yöllä yritettiin mun kämppiksen kanssa keksiä eri keinoja, miten saadaan P takas Suomeen jo aikasemmin. Niitä keinojahan löyty sitten Narnian vaatekaappimaailmanmatkustuksesta siihen, et hankkiudun vaikeuksiin niin, että P joutuu tulee vapauttaa mut putkasta maksamalla musta vaadittavat lunnaat. Mut yllättävää kyllä näistä meidän ideoista oikeen mikään ei ollut pidemmän pohdinnan jälkeen toteuttamiskelponen (vaikka mun tekiskin mieli mennä kököttämään vaatekaappiin ja odottaa, et koska niiden takkien takaa paljastuu Aasia..) ja musta alkaa tuntua et mun ainoo vaihtoehto on tyytyä odottamaan ens syksyyn.

Samalla niin karua ja lohduttavaa ajatella, että enää vuosi. Kolmeentoista kuukauteen verrattuna se kuulostaa ihanalta, mut siihen nähden mitä kaikkee on vielä edessä se kuulostaa vaan surkuhupaisalta. Ei kukaan täysjärkinen sano, et jonkun rakkaan näkemiseen on enää vuosi aikaa. Mutta mä luulen, et se on ainoa vaihtoehto. Paitsi, että sekään ei tunnu vaihtoehdolta. Tuntuu, etten voi mitenkään jaksaa sitä. Haluaisin vaan jäädä tähän lattialle makaamaan ja herätä syyskuussa 2015. Miksei se voi olla mahollista? Kuinka paljon itkua, kipua, murhetta joudun vielä kestämään? Miksei tää pahin vaihe voi mennä ohi jo? Se vaan käy sietämättömämmäks koko ajan. Musta tuntuu, et yks suurimmista huijauksista, mitä mulle itseni mukaanlukien on yritetty uskotella, on se, että kyllä se aika kuluu nopeesti. Vuosi menee nopeesti. Pian te taas näätte. Ei se oo loppujen lopuks niin pitkä aika. Mut nyt täytyy sanoa, että en usko sitä enää. Mäkin luulin aluks, että kyllähän se aika nopeesti menee.  Niin, kyllähän se meneekin, jos ei oo mitään mihin peilata sitä. Mutta yritäpä odottaa jotakin ja samalla sanoa, että aika kuluu nopeesti. Odottavan aika on pitkä, niin kun sanotaan. Varsinkin, jos odottaa jotain elonmerkkejä rakkaalta. Miks pitää olla tän ärsyttävän nettiyhteyden varassa? Sen edessä on jotenkin niin voimaton.