Musta tuntuu tällä hetkellä siltä, et antaisin melkeen mitä vaan, jos saisin rakkaan tänne mun viereen just nyt. Tai edes, että se vastais mun viestiin. Nää on niitä hetkiä, mitä pelkään kaikkein eniten: panikoin sitä, kun ei oo moneen tuntiin kuulunu mitään ja alan miettiä, mitä kaikkee on voinut tapahtua. Koska en mitään muuta saa aikaseks, yritän nyt edes kirjottaa jotain.
Eilen yöllä yritettiin mun kämppiksen kanssa keksiä eri keinoja, miten saadaan P takas Suomeen jo aikasemmin. Niitä keinojahan löyty sitten Narnian vaatekaappimaailmanmatkustuksesta siihen, et hankkiudun vaikeuksiin niin, että P joutuu tulee vapauttaa mut putkasta maksamalla musta vaadittavat lunnaat. Mut yllättävää kyllä näistä meidän ideoista oikeen mikään ei ollut pidemmän pohdinnan jälkeen toteuttamiskelponen (vaikka mun tekiskin mieli mennä kököttämään vaatekaappiin ja odottaa, et koska niiden takkien takaa paljastuu Aasia..) ja musta alkaa tuntua et mun ainoo vaihtoehto on tyytyä odottamaan ens syksyyn.
Samalla niin karua ja lohduttavaa ajatella, että enää vuosi. Kolmeentoista kuukauteen verrattuna se kuulostaa ihanalta, mut siihen nähden mitä kaikkee on vielä edessä se kuulostaa vaan surkuhupaisalta. Ei kukaan täysjärkinen sano, et jonkun rakkaan näkemiseen on enää vuosi aikaa. Mutta mä luulen, et se on ainoa vaihtoehto. Paitsi, että sekään ei tunnu vaihtoehdolta. Tuntuu, etten voi mitenkään jaksaa sitä. Haluaisin vaan jäädä tähän lattialle makaamaan ja herätä syyskuussa 2015. Miksei se voi olla mahollista? Kuinka paljon itkua, kipua, murhetta joudun vielä kestämään? Miksei tää pahin vaihe voi mennä ohi jo? Se vaan käy sietämättömämmäks koko ajan. Musta tuntuu, et yks suurimmista huijauksista, mitä mulle itseni mukaanlukien on yritetty uskotella, on se, että kyllä se aika kuluu nopeesti. Vuosi menee nopeesti. Pian te taas näätte. Ei se oo loppujen lopuks niin pitkä aika. Mut nyt täytyy sanoa, että en usko sitä enää. Mäkin luulin aluks, että kyllähän se aika nopeesti menee. Niin, kyllähän se meneekin, jos ei oo mitään mihin peilata sitä. Mutta yritäpä odottaa jotakin ja samalla sanoa, että aika kuluu nopeesti. Odottavan aika on pitkä, niin kun sanotaan. Varsinkin, jos odottaa jotain elonmerkkejä rakkaalta. Miks pitää olla tän ärsyttävän nettiyhteyden varassa? Sen edessä on jotenkin niin voimaton.
Eilen yöllä yritettiin mun kämppiksen kanssa keksiä eri keinoja, miten saadaan P takas Suomeen jo aikasemmin. Niitä keinojahan löyty sitten Narnian vaatekaappimaailmanmatkustuksesta siihen, et hankkiudun vaikeuksiin niin, että P joutuu tulee vapauttaa mut putkasta maksamalla musta vaadittavat lunnaat. Mut yllättävää kyllä näistä meidän ideoista oikeen mikään ei ollut pidemmän pohdinnan jälkeen toteuttamiskelponen (vaikka mun tekiskin mieli mennä kököttämään vaatekaappiin ja odottaa, et koska niiden takkien takaa paljastuu Aasia..) ja musta alkaa tuntua et mun ainoo vaihtoehto on tyytyä odottamaan ens syksyyn.
Samalla niin karua ja lohduttavaa ajatella, että enää vuosi. Kolmeentoista kuukauteen verrattuna se kuulostaa ihanalta, mut siihen nähden mitä kaikkee on vielä edessä se kuulostaa vaan surkuhupaisalta. Ei kukaan täysjärkinen sano, et jonkun rakkaan näkemiseen on enää vuosi aikaa. Mutta mä luulen, et se on ainoa vaihtoehto. Paitsi, että sekään ei tunnu vaihtoehdolta. Tuntuu, etten voi mitenkään jaksaa sitä. Haluaisin vaan jäädä tähän lattialle makaamaan ja herätä syyskuussa 2015. Miksei se voi olla mahollista? Kuinka paljon itkua, kipua, murhetta joudun vielä kestämään? Miksei tää pahin vaihe voi mennä ohi jo? Se vaan käy sietämättömämmäks koko ajan. Musta tuntuu, et yks suurimmista huijauksista, mitä mulle itseni mukaanlukien on yritetty uskotella, on se, että kyllä se aika kuluu nopeesti. Vuosi menee nopeesti. Pian te taas näätte. Ei se oo loppujen lopuks niin pitkä aika. Mut nyt täytyy sanoa, että en usko sitä enää. Mäkin luulin aluks, että kyllähän se aika nopeesti menee. Niin, kyllähän se meneekin, jos ei oo mitään mihin peilata sitä. Mutta yritäpä odottaa jotakin ja samalla sanoa, että aika kuluu nopeesti. Odottavan aika on pitkä, niin kun sanotaan. Varsinkin, jos odottaa jotain elonmerkkejä rakkaalta. Miks pitää olla tän ärsyttävän nettiyhteyden varassa? Sen edessä on jotenkin niin voimaton.
