WANTED: todennäköisyyslaskentaan erikoistunut matikkapää

Ei vitsit, oon ihan fiiliksissä kuinka asiat vaan järkkääntyy! 

Aluks en uskonut, että mulla olis mitään mahdollisuutta päästä opiskelemaan toimintaterapiaa, pääsykoe tuntu menevän niin laimeesti ja aattelin et ehkäpä koko sosiaaliala ei oo mua varten. Järkytyksestä silmät pyöreenä vaan katoin tekstaria, jonka sain yhtenä työaamuna, jossa kerrottiin et mut on hyväksytty. Olin tosi yllättynyt, samalla kuitenkin innoissani, ilonen siitä, et olis jotain uutta tekemistä ja nähtävää, että tuleva vuosi ilman rakasta vois mennä nopeesti. 

Sit aloinkin jo epäröidä et en tunne koko kaupungista oikeen ketään ja miten pärjään siellä yksin. Pian kuulin et mun todella läheinen kaveri pääsi samaan kaupunkiin opiskelee ja niin no.. sit löyty kämppis ja heti seuraavana päivänä hakemuksen lähettämisestä tarjottiin kämppää. Asiat vaan rullas ja jossain vaiheessa muistin kuinka olin hakuvaiheessa panikoidessani (olin aivan pihalla minne hakisin tällä kertaa) katsonut yhden videon toimintaterapiasta ja sen aikana oli tullut jotenkin tosi vahva fiilis, et ehkä tää on se mun paikka palvella, se paikka mihin Jumala haluaa mut laittaa. Pieniä asioita, arkipäivän juttuja, viimesenä nimittäin luonnehtisin itseeni mikskään yhteiskuntavaikuttajatyypiks. Asiat alko pikkuhiljaa loksahtelee, ymmärsin miks en viime vuonna ollut lähelläkään sisällepääsyä sinne minne halusin vielä vuosi sitten niin paljon, ymmärsin miks ylipäätään en silloin päässyt mihinkään opiskelemaan - sain viime vuoden aikana kasvaa ihan mielettömän paljon.

Koska oon yks uskomaton stressaajatyyppi, niin enköhän seuraavaks alkanut pelätä, että mitä jos en saa kavereita meidän ryhmästä, mitä jos siellä ei oo yhtään mun tyyppistä ihmistä, mitä jos jään porukasta kun opiskelijamenot ei erityisemmin kiinnosta ja sitä rataa. No.. eipä tarvinut siitäkään kauaa huolehtia. Pari mun tulevaa luokkalaista otti muhun melkein peräkkäin facebookissa yhteyttä ja huomattiin, et meillä on paljon yhteistä! Mietin, että whhaat is this?! Ei tällasta tapahdu! Oon vaan saanu nauttii huolenpidosta ja ymmärtää mikä merkitys milläki on ollut, vitsit mikä fiilis :)

Pitkääkin pidemmän aasinsillan kautta päästään siihen, et toinen näistä mun tulevista luokkalaisista vei mut loppuviikosta kaupunkikierrokselle! 

Suuntavaistottoman höpsön rakkaus - näkötorni, mistä näkee koko kaupungin!

Maailman suloisin ja tunnelmallisin kahvila Muisto!

Tätä söpöyttä kuulemma kutsutaan teletappimaaks tai jotain sinnepäin, wonder why...

Siinä kaupunkiin tutustuessa ja ruokaa laittaessa selvisi mitä ihmeellisimpiä juttuja siitä, mitä meillä on yhteistä ja ihan jo nauratti kuinka tääkin asia vaan järjesty (lue: oli järjestetty). Sokerina pohjalla oli ehdottomasti se, että tää sama henkilö oli ollut hetki sitten saman järjestön kautta maailmalla, kuin herra P (mun poikaystävä) ja hän osas olla mulle niin hyvin tukena ja kertoo elämästä siellä! Tekis mieli sanoo, että mikä yhteensattuma, mut en vaan millään pysty siihen,  on tää vaan niin käsittämätöntä. Kaikista maailman ihmisistä tutustun siihen joka asuu samassa kaupungissa, opiskelee samassa koulussa, alottaa saman alan samaan aikaan muun 40 joukossa, klikkaa mun pärstää ekana facebookryhmässä, laittaa mulle(täysin randomille!!) viestiä, on uskossa ja kaiken huipuks tietää missä sopassa mä ja P ollaan mukana :D Jos joku matikkapää osaa laskee todennäköisyydet tähän niin antaa tulla!

Ps. Note to self: ÄLÄ TURHAAN MUREHDI etukäteen asioista, vaikka olis rankkaa, ne tuppaa kyllä järjestyy! Nytkään ei tarvi jännittää koulun alkamista lähes tippaakaan ja pieni valopilkku tulevalle vuodelle ja sen jaksamiselle on taas näkyvissä! Ei voi kun kiittää Luojaa.